Pyhä Jerusalem

Mitä sanoa kaupungista, joka on kolmen uskonnon keskus? Kaupungista, joka on vuosituhansia vanha. Kaupungista, josta on sodittu loputtomasti.

Minulle Jerusalem ei ollut uskonnollinen kokemus. Kun kävelin Jaffan portista vanhaan Jerusalemiin en etsinyt Via Dolorosaa tai Golgataa, Herodeksen temppeliä. Olin enemmänkin kiinnostunut siitä, miltä jaettu kaupunki näyttää. Miten juutalaiset, kristityt ja muslimit elävät rinnakkain? Miten historian kerrokset näkyvät tänä päivänä?

Vanha kaupunki ollut vuosisatoja jaettuna neljään osaan: amenialaiseen, juutalaiseen, kristittyyn ja muslimien asuttamaan. Kaupunginosien rajat ovat selvät. Kun siirtyy kristityltä puolelta juutalaiselle kieli vaihtuu ympärillä välittömästi arabiasta hepreaan. Turistit kiertävät kaupunginosien välillä, mutta natiivit eivät juurikaan. Ortodoksijuutalaisia on turha etsiä kristittyjen tai muslimien kaduilta. Segregaatiolla pyrittäneen konfliktien välttämiseen. Mutta sillä on varmasti joillekin myös hengellinen syy.

Kristittyjen kirkkoja on Suleiman Suuren rakennuttamien vanhan kaupungin muurien sisällä kymmenisen kappaletta. Ne ovat pääosin ortodoksikirkkoja. Tutustuin niistä tiettävästi vanhimpaan Ylösnousemuksen katedraaliin (Church of the Holy Sepulchre, kreik. Ναός της Αναστάσεως). Nykyinen kirkko on rakennettu ristiretkien aikana 1100-luvulla. Fransiskaanimunkit remontoivat kirkkoa merkittävästi 1500-luvun lopussa. Paikalla on ollut kristittyjen kirkko 300-luvulta asti ja sen ollut merkittävä pyhiinvaelluskohde siitä saakka.

Tulehtunut poliittinen tilanne ja viime kesän sota Libanonin kanssa on vähentänyt turismia merkittävästi. Pyhiinvaeltajia, seurakuntanuoria ja meitä perusturisteja kiersi paikalla melko vähän – ajatellen, että eletään lomasesongin huippua.

Roomalaisten tuhoaman juutalaisten temppelin raunioilla on suuri uskonnollinen merkitys niin juutalaisille kuin muslimeillekin. Ns. Itkumuuri on ainoa temppelin osa, jonka on säilynyt. Se on juutalaisten pyhin paikka, jonne tullaan suremaan temppelin ja vanhan Jerusalemin tuhoa ja diasporan alkua sekä rukoilemaan messiaan tuloa. Seinä on täynnä pieniä paperimyttyjä, joihin on kirjoitettu rukouksia.

Itkumuuri on myös suosittu bar mitsva- rituaalien järjestämispaikka. 13-vuotias poika tuodaan kunniaseurueessa muurin luo ja hän kiertää alueen laulun ja iloisten huutojen säestämänä (miesten puolella, naiset hurraavat miehuuteen siirtyvälle pojalle naisten puolelta). Lopuksi poika ottaa Tooran esiin ja lukee siitä tiettyjä osioita.

Muslimit ovat rakentaneet temppelin jäännösten päälle Kalliomoskeijan ja Al-Aqsan moskeijan 600-luvun lopussa. Kalliomoskeija on rakennettu vanhan juutalaistemppelin pyhimmän osan kohdalle, jossa pidettiin liiton arkkia. Temppeli rakennettiin paikalle, jossa uskottiin, että jumala testasi Abrahamin uskollisuutta ja pyysi tätä uhraamaan poikansa Iisakin. Muslimit puolestaan uskovat, että Muhammed otettiin samalla paikalla suoraan taivaiseen. Ristiretkeläiset muunsivat moskeijat kirkoiksi vallattuaan Jerusalemin. Ne palautettiin moskeijoiksi ristiretkivaltion tuhouduttua.

Pyhien paikkojen läheinen sijainti ei ole ollut ongelmatonta, eikä se ole sitä tänäkään päivänä. Kalliomoskeijaan ja itkumuurille kuljetaan eri paikoista ja niiden hallinta on visusti uskonnollisten yhteisöjen käsissä. Kalliomoskeijan sisäänkäynti oli tänään visusti lukossa, eikä turisteilla ollut paikalle mitään asiaa.

Temppelivuori on poliittisesti hyvin latautunut. Juutalaiset eivät saa mennä katsomaan moskeijoita ilman muslimisaattajaa, joka huolehtii siitä, ettei juutalainen rukoile muslimien pyhällä maalla. Ortodoksijuutalaiset puolestaan eivät suostu menemään temppelivuoren päälle, koska se rikkoisi Talmudin puhtaussäädöksiä.

Jotkut juutalaiset haaveilevat uuden temppelin rakentamisesta paikalle. Vähemmistössä olevat temppeli-intoilijat ovat saaneet muslimit suhtautumaan kaikkiin alueella tapahtuviin arkageologisiin kaivauksiin hyvin kriittisesti.

Jännittynyt tilanne on aistittavissa. Vanhan kaupungin juutalaiskorttelissa ja itkumuurin läheisyydessä on paljon aseistettuja sotilaita ja poliiseja. Joillakin turistiryhmillä on mukanaan omat aseistetut vartijat.

Katukuvassa näkyvien aseiden määrää lisää se, että armeijasta palvelusvapaalla olevilla sotilailla on usein rynnäkkökiväärit mukanaan – vaikka he olisivat siviilivaatteissa. Milloin olet viimeksi nähnyt kolmen nuoren naisen istuvan iltaa kahvilassa M16-rynnäkkökiväärit olallaan?

Yksi päivä ei millään riitä Jerusalemin tutkimiseen. Pitää palata takaisin paremmalla ajalla.

Tel Aviv

Lento Israeliin sujui ilman kommervenkkejä. Maahantulokeskustelu passintarkastajan kanssa päättyi lyhyeen, kun kerroin vierailevani siskoni luona, joka asuu Israelissa ja on maan kansalainen. En siis päässyt pahamaineiselle ”kakkoskierrokselle”, jossa käydään läpi matkatavarat ja kysellään samoja kysymyksiä neljällä eri tavalla. Hiostetaan.

Tel Aviv on ensimmäinen modernin Israelin kaupungeista. Itselleni tuli siitä aluksi mieleen Floridan Miami. Isoja moottoriteitä. Palmuja. Pilvenpiirtäjiä. Kuumuus ja kosteus. Mutta kuva muuttuu nopeasti kun huomaa arkkitehtuurin, joka on lähempänä Egyptiä kuin Floridaa. Tel Aviv on sekoitus Lähi-itää ja ”länttä”.

Siskoni asuu kahden kämppiksen kanssa Givatayimissä, joka on yksi Tel Avivin lähiöistä. Keskustaan kävelee puolesta tunnista kolmeen varttiin. Merenrantaan ehkä tunnin. Paikalliset liikkuvat kaupungissa omien autojen ja skoottereiden lisäksi busseilla. Bussijärjestelmä on kattava ja keskeisin julkisen liikenteen muoto Israelissa.

Bussissa istuessa saa jonkinlaisen kuvan israelilaisesta yhteiskunnasta. Teinejä muotivaatteissa. Eläkeläismummoja. Pukumiehiä ja -naisia työmatkalla. Ortodoksijuutalaisia tummissa kokopuvuissa ja pitkissä peittävissä hameissa (lämpöasteita +37C). Filippiiniläisnaisia.

Bussissa huomaa selkeästi, että Israel on siirtolaisten maa. Modernia hepreaa puhutaan venäläisittäin, arabialaisittain, saksalaisittain, englantilaisittain, amerikkalaisittain, etiopialaisittain. Kieli sitoo eri maista, eri taustoista ja eri kulttuuripiireistä saapuneet israelilaiset yhteen. Identiteetti ei voi nivoutua etnisyyden ympärille. Eikä se välttämättä voi muodostua uskonnonkaan ympärille. Ortodoksijuutalaisten ja maallistuneiden juutalaisten välillä on suuri ero. Uskonnon rooli mm. politiikassa on jatkuva kuuma peruna israelilaisessa yhteiskunnassa.

Eurooppalaisperäiset juutalaiset (Askenazi) ja muslimimaista Israelin itsenäistymisen jälkeen karkotetut Lähi-idän juutalaiset (Sefardi) eivät ole aina tulleet toimeen kovin hyvin keskenään. Eurooppalaisperäisillä on ollut maan lyhyen historian aikana enemmän vaikutusvaltaa, mutta tilanne on ilmeisesti muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Tällä hetkellä heikoin sosiaalinen asema on käsittääkseni Etiopiasta muuttaneilla juutalaisilla.

Iltakävely Tel Avivin eteläpuoleisessa Jaffassa avaa silmät maan monikerrostuneelle historialle. Jaffan vanhassa kaupungissa on kirkkoja, moskeija, synagogia. Merenrannalla liehuvat Israelin liput. Rantabulevardilta löytyy museo, joka juhlistaa Jaffan valloitusta vuoden 1948 sodassa. Minareetista kuuluu nauhoitettu arabiankielinen kutsu iltarukoukseen: Allah Akbar. Kristityt turistit kiertävät kirkkoja ja digikamerat räiskyvät. Rannalla on muistolaatta, joka kertoo paikalla sijainneesta ristiretkiritarien linnoituksesta. Merenrantaravintolat ovat täyttä paikallisia pariskuntia ja perheitä juhlistamassa sapatin päättymistä.

Kesäpalatsien aatelia: Belvedere

1600-luvulla aatelisto alkoi rakentaa ympäri Eurooppaa näyttäviä kesäasuntoja pääkaupunkien läheisyyteen.Talviasunnot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle hovia ja kesäasunnot sijoitettiin hieman kauemmaksi keskustasta tai ne rakennettiin vanhojen sukutilojen yhteyteen. Tärkeintä oli, että järjestettäviin kutsuihin saatiin mahdollisimman arvovaltainen edustus.

Wienin kuuluisin kesäasunto, tai pikemminkin kesäpalatsi, on luonnollisesti Habsburgien rakennuttama Schönbrunn. Hyvänä kakkosena tulee Belvedere, jonka rakennutti menestyksellisesti turkkilaisia vastaan taistellut prinssi Eugene. Savoyn sukunimeä kantanut prinssi oli kotoisin Ranskasta. Huhun mukaan hän oli aurinkokuningas Ludwig XIV:n avioton poika. Aurinkokuningas ei huolinut prinssiä Ranskan armeijaan, koska tämä oli lyhyt – ja jälkipolville jäänien aikalaiskuvauksien mukaan – ruma.

Turkkilaisten piirittämään Wieniin vuonna 1683 saapunut Eugene sai keisari Leopold II:lta heti mahdollisuuden ja osoittautui heti lahjaaksi sotilaaksi ja strategiksi. Turkkilaisten tappion jälkeen Eugene palkittiin avokätisesti ja hän sai pysyvän viran Habsburgien hovista. Savoyn prinssi pisti tulonsa poikimaan ja rakennutti 1710-luvulla eteläiseen Wieniin Belvederen kesäpalatsin.

Alkuperäinen Belvedere ei (nykyään alempi Belvedere) oli prinssin mielestä liian pieni ja hän rakennutti nopeasti uuden suuremman palatsin, vanhaa palatsia vastapäätä. Palatsien väliin tuli näyttävä ajan geometristen oppien mukaan suunniteltu puutarha patsaineen ja suihkulähteineen.

Belvederen erikoisuutena ovat näyttävät naissfinksipatsaat, joita on ympäri puutarhaa ja uudempaa palatsia. Patsasvalikoima vähän ihemteyttä, sillä prinssi Eugene ei tiettävästi ollut kiinnostunut naisista – tai ainakaan avioitumisesta. Belvederen peri vanhaksi pojaksi jääneen Eugenen sisarentyttö, joka myi palatsikokonaisuuden (ilmeisesti pilkkahintaan) Habsburgeille. Tämän jälkeen palatsikokonaisuus on toiminut armeijan barkkeina, Habsburgien asumuksena ja taidekokoelmien säilömis- ja esittelypaikkana. Nykyään Belvederen palatseissa on esillä itävaltalaisen taiteen aarteita 1600-luvulta 1900-luvulle.

*

Matkustan illalla Wienistä Tel Aviviin siskolle kylään. Tarkoituksena olisi tutustua Tel Avivin lisäksi Jerusalemiin, Haifaan ja Tiberiukseen.

Israelista tulee varmasti aika erilainen matkustuskokemus kuin Puolasta, Tsekistä tai Itävallasta.

En ole osannut itse huolehtia turvallisuustilanteesta. Mutta jännittynyt tilanne tulee näkymään lentokentällä tiukkoina turvallisuustoimina ja maahantulijoiden haastatteluina. Ja ainakin Jerusalemissa on totuteltava aseistettujen sotilaiden jatkuvaan läsnäoloon. Totuin siihen aikoinaan Egyptissä aika nopeasti, joten eiköhän siihen totu Israelissakin.

Habsburgien aarteet

Kun dynastialla on 640 vuotta aikaa kerätä aarteita holveihinsa, niitä riittää. Tutustuin tänään Habsburgien taidekokoelmiin taidehistoriallisessa museossa, heidän asumuksiinsa ja pöytähopeisiin Hofburgin linnassa. Näin myös dynastian aarteet, kruunut, kuurnajaisvaatteet ja -varusteet, -miekat ja pyhäinjäännökset.

Wienin taidemuseon kokoelmat ulottuvat antiikista 1900-luvulle. Varasin museolle kaksi tuntia, enkä päässyt italialaisia taidemestareita pidemmälle. Koko museosta näin alle puolet. No, onneksi minulla on pari päivää Wienissä vielä Israelin keikan jälkeen, jos haluan palata museon.

Antiikin Egyptin, Kreikan ja Rooman kokoelmat olivat mielenkiintoisia. Olen tutustunut samantyyppiseen aineistoon aiemmin vain Luxorissa, Pariisin Louvressa ja Lontoon British Museumissa.

Antiikin kreikan näyttelyssä oli esillä useita hellenistisen kauden veistoksia, jossa yhdistyvät egyptiläiset, persialaiset ja Lähi-idän tyylisuunnat ja teemat. Rooman ajan näyttelyssä oli mm. mielenkiintoisia kasvoveistoksia, koruja sekä myöhäisantiikin ajan kristillisiä esineitä.

Taidemuseon yläkerran maalaukset on jaoteltu maittain. Habsburgit keräsivät eurooppalaista laajasti eri vuosisadoilta. Raamatulliset teemat ovat keskeisiä etenkin 1500-1700-lukujen taiteelle. Habsburgien kokoelmissa nousevat esiin etenkin katoliset taiteilijat ja teemat. Italialaisen taiteen kokoelmissa näkyy vahva vastauskonpuhdistuksen ja uskonsotien vaikutus. Useat maalaukset käsittelevät hyvien ja pahojen voimien taistelua. Mieleen jäivät etenkin enkelien lankeemusta ja tuhlaajapojan paluuta kuvaavat teokset.

Hofburgin linna, Habsburgien valtakeskus 640-vuoden ajan, on yksi suuri museokompleksi. Keisarillisiin asumuksiin voi tutustua museossa, joka pitää sisällään asumusten lisäksi Habsburgien hovin ruokailuesineistökokoelman ja keisari Franz Josefin vaimon, keisarinna Elisabeth II:sen, ”Sissin” museon.

Myönnän avoimesti, että en juurikaan innostu koriste-esineistöstä, vaikka se olisi kuinka kuninkaallista ja kallista. Mielenkiinnon herätti kuitenkin Pyhän saksalais-roomalaisen hajoamisen jälkeen (Napoleonin tekosia) teetetty jälkiruoka-astiasto, joka ylistää Habsburgien suvun historiaa. Politiikkaa jälkiruoka-astiastossa? Kaikki on mahdollista :).

Sissi-museo kertoo missiokseen ”Sissi-myytin” purkamisen. Myytin, jotka luotiin Sissin traagisen kuoleman jälkeen. Myytin, joka vahvistui 1950-luvun elokuvatrilogian myötä.

En ehkä ollut täysin kohderyhmää, koska Sissi-myytti ja Sissi ovat minulle yhtä lailla tuntemattomia. ”Vapaan sielun” alistaminen vallan, vastuun, hierarkioiden ja traditioiden maailmaan on kieltämättä mielenkiintoinen tarina. Sissin etäisyys lapsiinsa, hänen ainoan poikansa itsemurha ja keisarinnan suru, vieraantuminen ja uppoutuminen unelmien maailman koskettaa museokävijää. Poikansa kuoleman jälkeen Sissin pukeutui mustaan, jätti velvollisuutensa. Masentui, synkistyi. Ja lopulta hänet murhattiin traagisesti (italialaisen anarkistin toimesta).

Habsburgien aarrekokoelman mielenkiintoisin osa oli Pyhän saksalais-roomalaisen imperiumin kruunajaisesineistö: kruunu, risti ja miekka. Esineistössä kiteytyy pyrkimys yhdistää Jeesuksen kärsimys ja voitto kuolemasta maallisen vallan oikeutukseen. Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan ristin sisälle säilötyt ”aidot” Golgatan ristin pala ja Jeesuksen rintakehän puhkoneen roomalaissotilaan keihäänkärki tuovat jumalallisen siunauksen imperiumin hallitsijoille.

Raamattu historiallisena lähteenä

Raamattutieteilijöiden konferenssi näytti itsestään tänään uusia puolia. Parjasin eilen nykyteologiaa kantaaottavuuden pelkäämisestä ja ihmisen vajavaisen ymmärryksen taakse piiloutumisesta. En vedä väitettäni takaisin, mutta nostan esiin eksegetiikan kiinnostavamman puolen, kriittisen tekstianalyysin. Tai pikemminkin, erotan tekstien tutkimisen ja teologisten väittämien esittämisen toisistaan – niin kuin konferenssiin osallistuvat tuntuvat mielellään tekevän.

Esimerkkinä tästä voin mainita Helsingin yliopiston teologian professorin Heikki Räisänen iltapäivän esitelmän Jeesuksen suhteesta helvettiin. Räisänen kävi rauhassa läpi juutalaisten tekstien ja kristillisten tekstien helvettikäsityksiä ja esitti johtopäätöksenä, että on todennäköistä, että lähteiden valossa Jeesuksen mielestä helvetti ei ole vain elämän loppu, vaan myös se on myös aktiivisen kärsimyksen paikka – ikuinen rangaistus synnistä.

Räisänen lopetti kuitenkin esityksensä lauseeseen: ”Mutta on toinen kysymys, mitä vastuullisen teologian tulisi tästä asiasta sanoa.” Eli nykyteologia voi halutessaan häivyttää helvetin kristinuskosta ja kirkko voi lopettaa ihmisten pelottelun ikuisella kärsimyksellä (kuten pastori Kylliäinen on esittänyt). Mutta lähteiden valossa historiallinen Jeesus uskoi helvettiin.

1800-luvun alusta lähtien teologian rinnalle on kehittynyt kriittinen raamatuntutkimus on alkanut lähestyä pyhiä tekstejä kuin mitä tahansa ajassa ja paikassa luotuja lähteitä. Raamattu ei ole jumalan ilmoitus, vaan sen eri kirjoilla on kirjoittajansa – usein useita kirjoittajia.

Raamatun tekstien kriittinen historiallinen ja kielitieteellinen analyysi onkin sukua historialle. Lähteiden ajoituksen ja autenttisuuden arviointi on keskeistä. Lähteen tuottajan motiivien, ilmaisutapojen ja viestin kriittinen analyysi tuottaa tulkintoja, jotka asetetaan tieteellisen yhteisön arvioitavaksi.

Toki, lähdemateriaali on hengellistä ja aihepiirit ovat rajattuja (Israelin historia, Jeesuksen elämä jne). Ja on selvää, että monet raamattutieteilijät uskovat olemassa oleviin teologisiin rakennelmiin. Tämä luokin tieteenalan sisälle selkeän jännitteen.

Aamupäivällä yksi esitelmän pitäjä totesikin välihuomautuksena uskovansa hengellisistä syistä tiettyyn tekstitulkintaan. Näin hän myönsi kuulijoille, että tekstin tulkinnalla on hänelle kaksi tasoa: tieteellisen tulkinnan taso ja hengellisen, henkilökohtaisen, uskoon perustuvan tulkinnan taso. Voi oikeutetusti kysyä, ovatko tällaisissa olosuhteissa tehdyt väittämät tieteellisesti valideja. Jos jotkut tiet ja tulkinnat ovat tabuja, eikö tieteenala päädy silloin vääjäämättä vahvistamaan olemassaolevia teologisia rakennelmia.

Mutta kuin härnätekseni kysynkin, että onko tässä mitään eroa historiatieteeseen tai yhteiskuntatieteisiin. Eikö maallistuneinkin, objektiivisin ja epäpoliittisin tutkija preferoi tiettyjä tulkintoja arvomaailmansa perusteella? Eikö meille ole opetettu, että itseään ei voi sammuttaa, vaan omalle puolueellisuutensa pitää tuoda avoimesti esiin?

*

Huomenna palaan raamattutieteen tarkkailijasta turistiksi. Tarkoitus olisi tutustua Habsburgien mittavaan taidekokoelmaan ja hoviaarteisiin.

Postmodernia teologiaa?

Aamu alkoi raamatullisissa merkeissä. Aamun seminaarin tarkoituksena oli puhua siitä, miten raamattu ottaa kantaa sotaan. Suuri yllätys ei ollut, että raamattu on täynnä väkivaltaa. Osa siitä hyväksytään ja laitetaan jumalan nimeen. Suuri osa siitä tuomitaan. Tulkinnallisia malleja voi rakentaa tukemaan niin oikeutetun sodan ja rauhan oppia kuin puhdasta pasifismiakin.

Seminaarin avannut katolinen sotilaspappi pyöritti tehokkaasti molempia tulkintoja, mutta päätyi oikeutetun ja oikein mitoitetun itsepuolustuksen kannalle. Itseäni vähän hymyilytti katolisen papin esittelemä saksalaisten katolisten piispojen teologinen julistus oikeutetusta rauhasta (vuodelta 2000). Siinä todettiin, että sodan hävinneellä on paremmat mahdollisuudet luoda kestävää rauhaa kuin voittajan. Teki mieli kysyä historiallista esimerkkiä tilanteesta, jossa kristityt olisivat näin tehneet.

Kyynisyyteeni saattoi vaikuttaa se, että katolisen vallan keskus Wien on täynnä sotasankareiden ja uskonsotien hehkutusta. Etenkin vuoden 1683 Wienin piirityksen kääntyminen kristittyjen voittoon turkkilaisista on esillä useissa muistomerkeissä.

Eksegetiikka, nimenomaan raamattuun keskittyvä sellainen, ei ainakaan aamun seminaarin tai eilisen illan aloitusluentojen perusteella saa minua suoranaisesti innostumaan. Voi toki olla, että en ole riittävän sisällä aihepiirissä. Jotenkin tuntuu, että mm. historian, kirjallisuustieteen, kielitieteen, filosofian ja teologian metodeja käyttävä eksegetiikka ei oikein tiedä, mitä sen pitäisi tehdä postmodernismin aikana. Valmiita vastauksia ja suuria selityksiä vältetään viimeiseen asti. Tämä on tietysti tervettäkin kristikunnan historian pitkässä jatkumossa.

Pitkälle kehitellyltä tulkinnaltakin vedetään usein lopuksi matto alta toteamalla, että ihmismieli on rajallinen, eikä ihminen voi millään ymmärtää kaikkea. Vain jumala voi. Tämä on ainakin esitelmien kuuntelijoiden kannalta aika turhauttavaa, koska keskustelua on vaikea aloittaa ambivalentin lopetuksen jälkeen. Se ei haasta haastamaan. Mitäs tässä jutustellaan, kun ei voida kuitenkaan ymmärtää. Voi toki olla, että huomisen seminaarien jälkeen kuvani eksegetiikasta paranee.

***

Iltapäivällä suuntasin yliopistolta vanhan keskustaan ytimeen, Stephansdomin katedraaliin. Paikalla on seissyt kirkko 800 vuotta. Nykyinen goottikirkko on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen aikana. Se kärsi suuria vaurioita toisen maailmansodan viimeisinä päivinä ja sen kunnostaminen ja restaurointi kesti sodan jälkeen vuosia.

Wawelin katedraalin ja Prahan linnan Pyhän Vituksen katedraalin tavoin Stpehansdom (Pyhän Tapanin tuomiokirkko) on kansallinen katedraali, joka kuvastaa katolisen kirkon ja maallisen vallan liittoa keskiajalta eteenpäin. Jo aiemmin mainitsemani Wienin piiritys on saanut muistomerkin. Habsburgien ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tunnukset ovat vahvasti esillä. Kirkkoon on haudattu mm. keisari Freidrich III.

Steohansdomin sisältä löytyy useita goottilaisen kauden merkittäviä veistoksia. Kuuluisimpina kenties Pyhän Katariinan kappelin kastealttari (jossa mm. Beethoven on kastettu), vanha kirkon puualttari (Weiner Neustäder Altar), kirkon rakennusmestarin Anton Pilgramin omakuva ja saarnastuoli.

Stephansdomin pohjoistorniin pääsee hissillä. Näköalapaikalta on komea näkymä Wienin kaupunkiin ja sitä ympyröiviin kukkuloihin.

Aamiaisella keisari Franz Josefin kanssa

Siirtyminen Prahasta Wieniin muutti matkaani melkoisesti. Vietän viikon täällä isäni kanssa, joka saapui kaupunkiin kansainvälistä raamattutieteilijöiden konferenssia varten. Aion itsekin osallistua joihinkin seminaareihin. Merkittävä osa aihepiireistä koskee tavalla tai toisella historiaa ja osasta saattaa olla hyötyä myös gradulleni.

Ollakseni rehellinen, täytyy myöntää, että 8-10 tuntiset kaupunkiturismipäivät alkoivat jo vähän painaa jaloissa. Akateeminen aivojumppa tehnee ihan hyvää, vaikkakin aihepiirit ja kontekstit ovat minulle ehkä hieman vieraita. Mikä ei sekään liene huono asia. Huominen päiväni alkaa seminaarilla, jonka otsikko on Raamattu, sota ja armeija. Mielenkiintoista.

Toinen merkittävä muutos liittyy majoitukseen. Hyvästi hostellit ja juopuneet teinit! Yövyn tämän viikon Hotel de France´ssa, vuonna 1873 rakennetussa uusklassisessa palatsissa, jonka seinät on koristeltu Habsburgien kuvilla. Aamuni alkavat tuhdilla ranskalaisella aamiaisella keisari Franz Josefin ylevän katseen alla. Melkoista luksusta. (Tiedoksi: pappa betalar :) ).

Hotellimme sijaitsee vanhaa keskustaa kiertävällä ympyrätiellä/bulevardilla, joka rakennettiin 1800-luvun puolessa välissä vanhan puolustusmuurin tilalle. Saman ympyrätien varrelta löytyy myös 1800-luvun lopulla rakennetut yliopisto, parlamentti, teatteri ja raatihuone. Muun muassa.

Ensimmäinen mieleyhtymä Wienistä on selkesti Pariisi. Uusklassinen, usein ylilyövä ja nationalistinen arkkitehtooninen tulitus on yhteistä molemmille katolisten imperiumien keskuksille. Tähän mielleyhtymään vaikuttaa varmasti myös se, että kävimme tänään Habsbugien kesäasunnolla Schönnbrunnissä. Se on rakennettu vastineeksi Pariisin Versaillesille. Kuvaavaa on, että alun perin keisari Leobold II olisi halunnut tehdä Schönnbrunista neljä kertaa Versaillesin kokoisen. Toinen yksityiskohta joka jäi mieleen, oli miljoonahuone, joka saa nimensä siitä, että sen rakentaminen maksoi miljoona kultamarkkaa. Keisaritar Maria Theresalla oli kallis maku.

Habsburgien ”talviasunnot”, Wienin keskustassa sijaitseva Hofburg, kuvastaa myös hallitsijasuvun 640-vuotista (!) valtakautta Euroopan ytimessä. Vuosisatojen aikana hallitsijat halusivat jättää hallintokeskukseen oman kädenjälkensä. Ratsastajapatsaita, antiikin tarustoa, rinnastusta Rooman valtakauteen. Kaikkea mitä Pyhän Roomalais-saksalaisen keisarikunnan valtakeskukselta voi odottaa.

Kaiken rikkauden keskellä huomaa ihastuvansa ja ärsyyntyvänsä samaan aikaan. Kenekähän selkänahasta tämäkin patsas on revitty? No, nykyään, Habsbugien aarteet ovat sentään kaiken kansan (no, maksukykyisten turistien) ihaltavissa.

Oma suosikkini tämän päivän kiertoajelun ja kaupunkikävelyn kohteista oli kuitenkin yliopistorakennus, jossa raamattukonferenssi järejestetään. Varsinkin huomioni herätti sisäpiha, jonka valoisa ja vihreä ulkoasu tuntuu sopivan hyvin luentotaukojen viettoon (ja iltaisin konferenssikokkareihin, ainakin tämän illan perusteella :)).

Yilopiston sisäpihaa kiertää avokäytävä, jonka seinillä on vuonna 1356 perustetun yliopiston professoreiden patsaita. Kunniakuja ei ole kuitenkaan valitettavasti ajallisesti kovin edustava. Valtaosa kunnian saaneista professoreista on 1800-luvun lopusta ja kaikki ovat miehiä. Kunniakujalta löytyi myös tuttu naama Prahan vierailulta, Tsekkoslovakian ensimmäinen presidentti T.G.Masaryk.

Nationalismin ja kommunismin jäljillä

Eilen päätin lepuutta hieman jalkojani ja ostin 24 tunnin lipun, joka oikeuttaa hurjasteluun paikallisilla metroilla, ratikoilla ja busseilla mielin määrin. Suosittelen. Ratikasta näkee kaupungin ihan uudella tavalla.

Mielenkiintoisin harharetkieni kohteista oli ehdottomasti Vysherad, keskiaikainen linnoituskukkula. Prahan linna on puolustanut kaupunkia pohjoisesta, Vysherad etelästä. Vysehrad saattaa olla Prahan linnaa vanhempi linnoitusalue. Sillä on ollut myös keskeinen poliittinen rooli keskiajalla, jolloin osa hallitsijoista hallitsi maata Vysheradista käsin.

Vahoista linnoituksista tai hallitsijoiden palatseista ei ole paljoakaan jäljellä. Kirkoista on sen sijaan pystyssä Pyhän Martinan romaaninen kirkko, Pyhän Marian kappeli sekä merkittävimpänä Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkko.

Pyhän Pietarin ja Paavalin kirkon rinnalle päätettiin 1800-luvun lopussa perustaa kansallinen hautausmaa, pantheon, jonne oli tarkoitus kerätä kaikki tsekkiläisen kansakunnan merkkihenkilöt. Ensimmäinen hautaus oli käsittääkseni vuonna 1902 (jos oikein muistan). Tämän jälkeen merkittävä osa tsekkiläistaustaisista vaikuttajista politiikan, taiteen, tieteen ja kulttuurin aloilla on haudattu Vysheradiin.

Kyseessä oli selkeästikin nationalistinen hanke. Olihan Tsekki osa Itävalta-Unkaria aina ensimmisen maailmansodan loppuun asti. Nationalistinen kansallishengen nostattajan paikkaa toimii edelleenkin. Sinä aikana kun olin hautuumaalla, tsekinkielisiä kiertueita pyöri siellä 10 minuutin välein.

Monet haudat ovat hyvin kauniita. Haudat on rakennettu usein veistoksen ympärille. Kristillisten aihepiirien lisäksi niistä löytyy myös viitauksia antiikin tarustoon ja luonnollisesti kansakunnan historiaan. Vaikuttava paikka.

***

Prahan kommunismin museo mainostaa itseään näkyvästi. Olen törmännyt sen julisteisiin päivittäin. Niitä on vaikea olla huomaamatta, sillä museon julisteissa on Moskovan vuoden 1980 olympiakisojen hymyilevä maskottikarhu AK-47 konekivääri kädessään. Vinkeä. Mainos onnistui, ja päädyin tänään sen vieraaksi.

Museokävijälle tehdään heti ensimmäisissä tekstiosioissa selväksi, mistä kommunismissa oli kysymys. Se oli totalitaristinen ideologia, jonka tavoitteena oli alistaa ihminen koneen osaksi. Tsekit ja slovakit jäivät tämän koneiston uhreiksi. Kansa(t) kärsi(vät), talous kärsi, ympäristö kärsi ja Prahan kaupunki kärsi.

Vahvaa kantaaottavuutta jää aluksi miettimään, mutta lopulta se tuntuu perustellulta. Museo kertoo reaalisosialismin arjesta: ympäristöongelmista, köyhyydestä, poliittisesta sorrosta ja terrorista, Neuvostoliiton alusmaana olemisesta. Näyttelymateriaalissa käytetään hyvin paljon virallista propagandaa kuvituksena. Näyttelytekstit peilaavat propagandaa siihen, miten kansalaiset asiat kokivat.

Propagandan ja arjen todellisuuden välinen ristiriita onkin museon keskeisin viesti kävijälleen. Siitä revitään myös huumoria. Museokaupassa myydän propagandajulisteita, joissa on vanhat kuvitukset, mutta tekstit on muutettu. Poseeravan työläispariskunnan yllä lukee teksti: Vessapaperi on loppu kaupoista. Mutta onneksi siellä ei ole juuri ruokakaan.

Kritiikkinä sanoisin sen verran, että Prahan kevät 1968 käsitellään museossa mielestäni vähän köykäisesti. Prahan kevään käsittely tarkemmin olisi ehkä avannut vähän Tsekkoslovakian kommuinistisen puolueen sisäistä maailmaa ja hajoittanut nyt ehkä hieman monoliittikseksi jäävää kuvaa kommunismista.

Vaikuttavin osuus on museossa repeatilla pyörivä lyhyt dokumentti, joka kuvaa Tsekkoslovakian historiaa Prahan keväästä vuoden 1989 Samettivallankumoukseen. Dokumentin kuvamateriaali koostuu pääosin otoksista, jossa poliisi ja sotilaat hakkaavat mielenosoittajia – niin Prahan keväänä kuin vuonna 1989. Hakattu kansalainen todistaa järjestelmän väkivaltaisuuden. Siviilipukuisten poliisien maahan kaatama ja hakkaama mielenosoittaja jää katsojan mieleen pitkäksi aikaa.

Itselleni tuli dokumenttia katsellessani mieleen 2000-luvun vaihteen suuret globalisaatiokriittiset mielenosoitukset ja poliisien massiivinen voimankäyttö niissä. Tämä rinnastus lienee kuitenkin täysin vääräoppinen. Nykyjärjestelmähän on täydellinen. Ja historia on loppunut.

***

Tämä on viimeinen iltani Prahassa. Aamulla Wieniin. Täytyy sanoa, että olen tyytyväinen käyntiinin Prahassa. Paljon jäi toki näkemättä. Mutta se ei haittaa. Aion palata tänne vielä joskus.

Lyhyitä matkatarinoita

Tänään on kulunut tasan viikko siitä, kun lähdin matkaan. Sen kunniaksi säästän tätä blogia yhdeltä matkaopasmaisellta pitkältä sepostukselta ;) ja kerron sen sijaan neljä lyhyttä tarinaa matkaltani. Kaksi ensimmäistä Iltamenot ja Aamutupakat sijoittuvat Krakovaan; kaksi jälkimmäistä Laundryworld.cz ja Kuninkaantie Prahaan.

*

Iltamenot

Istun yksin kahdeksan hengen hostellihuoneessa. Mietin mitä sanoisin blogissani Auschwitzistä, josta juuri tulin. Huoneeseen tulee toinen viereisessä punkkasängyssä nukkuvista nuorista amerikkalaisnaisista. He ovat myös käyneet Auschwitzissä päivällä.

No, millaista se oli, tyttö kysyy. Raskasta, vastaan. Niin meillekin. Kaverini isovanhemmat tapettiin siellä, nainen kertoo.

Olemme hiljaa. Hän kysyy, haluaisinko lähteä illalla paikalliseen homobaariin heidän ja irlantilaisten kanssa. Kyseessä on Krakovan kuumin bilemesta. Ei kiitos. En ole juhlatuulella.

Ihan miten vaan. Mieluummin juon suruuni, kun jään tänne kököttämään. Olemme hiljaa. Toinen amerikkalaistytöistä tulee huoneeseen. He meikkaavat.

Onko sinulla koneella jotain musiikkia? Kyllä. Haluatteko jotain Auschwitzin jälkeiseen tunnelmaan sopivaa vai jotain muuta. Jotain muuta! Auschwitzissä isovanhempansa menettänyt parahtaa.

Koneelta löytyy brasilialaista latinopoppia. He kiittävät. Haluaisitko teetä? Osaamme tehdä oikein hyvää. Voi kiitos, se olisi mukavaa.

Naiset palaavat keittiöstä ja istuutuvat. Mihin olet matkalla? Prahaan, Wieniin ja sitten Israeliin.

Ai todellako. Vain niin. Todella mielenkiintoista. Me olemme tulossa Prahasta ja matkalla Varsovaan.

Olemme hiljaa.

En voi uskoa, että olin tänään Auschwitzissä, isovanhempansa leirille menettänyt sanoo ja tuijottaa teemukiinsa.

Soitan pyynnöstä myös suomalaista musiikkia. Valitsen Egotripin Matkustajan, Maj Karman Ukkosen ja Kotiteollisuuden Iankaikkisen.

Aika raskasta, toinen naisista sanoo. Yhtäkkiä teemukiinsa tuijottava keskeyttää ystävänsä ja kertoo pitävänsä raskaasta musiikista. Onko sulla speedmetallia? Ei ole.

Naiset käärivät marisätkän ja menevät ulos savuille. Lähden iltakävelylle vanhaan juutalaiskortteliin.

*

Aamutupakit

Vanhan viinan haju on pistävä. Miehellä on päällään myrkynvihreät shortsit ja ruttuinen kauluspaita, jossa on pieniä vihreitä palloja.

Hän istuu viereeni, juodun kahvikupin taakse. Nousen vaihtaakseni paikkaa, koska luulen olevani hänen paikallaan. Duu not botter. Ittis ookoo, mies sanoo ja imee tupakkaa kuin viimeistä päivää.

Yhtäkkiä toiselle puolelle istuutuu nainen. Viisissä kymmenissä, niin kuin mieskin. Vanhoissa viinoissa, niin kuin mieskin. He jutustelevat verkkaisesti suomeksi ja polttavat.

Mies: Onko krapula?

Nainen: No, on! Miltäs näyttää?

Mies: Jumalauta mikä päivä edessä. Sen lisäksi, että itkettää, niin oksettaa. Höh-höh. Ja vittu, että tulee kuuma päivä. Kiva mennä jonnekin keskitysleirille tänään.

Nainen: Missä se yksi nyt kuppaa. Perkele, että piti raahata se tänne. Saatana. Juo nyt ittensä tollaiseen kuntoon.

Mies: No, et ollu ittekkään selvinpäin. Kännissä oltiin koko porukka.

Uppoudun kirjaani ja kiitän ylempiä voimia siitä, että kädessäni on englanninkielinen opasteos eikä suomenkielinen kirja. Paikalle saapuu opas, joka kuuluttaa Auschwitziin lähtijöitä.

Mies: Kato, se on taas toi nuori tyttö. Tänään sillä ei ole niin kireät vaatteet kuin eilen. Höh-höh.

Nainen on hiljaa. Opas huomaa suomalaispariskunnan.

Opas: Oh, it is you again.

Mies: Yees, ittis uss.

*

Loundryworld.cz

Sisällä on paahtavan kuuma. Reppumatkailijat hörppivät pullotettua vettä ja odottavat vuoroaan. Espanjalaiset ravaavat edestakaisin. Irlantilaiset puhuvat jalkapallosta.

Pesulanpitäjä ei osaa yli kymmentä sanaa englantia, mutta Loundryworld toimii kuin junan vessa. Kaikki saavat pyykkinsä, kunhan se ei vaadi mitään erikoisuuksia. Venäläisnainen lähtee paikalta puhisten tyttärensä kanssa, koska hän ei saa asiaansa hoidettua. Olisi pitänyt pestä jotain nopeasti (ohi jonon). Pesulanpitäjä, vanha nainen, raahaa hieman oikeaa jalkaansa, kun hän kävelee pesukoneelta toiselle. Hän punottaa ja puhisee. On ollut pitkä päivä.

Yritän olla hyvä asiakas. Luen kirjaani ja odotan kiltisti vuoroani. Pesulanpitäjä arvostaa sitä ja pitää huolen siitä, ettei minua etuilla.

Paikalle pamahtaa kaksi amerikkalaisteiniä. Eikö se ole vieläkään valmis. Ei ole mahdollista!

Amerikkalaiset teinitytöt iskevät juttua irlantilaisten teinipoikien kanssa.
Mistä te olette? Irlannista. Entäs te? Floridasta. Aijaa, olette siis varmaan tottuneet kuumuuteen. No ei todellakaan! Meillä on ilmastoinnit!

*

Kuninkaantie

Korkokenkien kopina kuuluu Prahan vanhassa kaupungissa. Miehet ovat vaihtaneet shortsit pitkiin housuihin. Niillä, joilla pitää, on yllään pikkutakit ja solmiot.

Kuninkaantie kuhisee niin kuin päivälläkin. Rakastavaiset kulkevat käsikkäin. Kädet perstaskuissa. Poliisi on valppaana. Kerjäläiset, pääosin vanhoja miehiä, ovat asettautuneet tasaisin välein pitkin kuninkaantietä. He katsovat silmiin kaipaavasti. Niin, että ohikulkijaan sattuu, jos kiinnittää huomiota.

Yhden seinän vierellä nuokkuu nuori nainen. Rähjäinen. Lasittunut katse huomaa miehen, joka suikkelehtii väkijoukon läpi konkarin elkein. Mies antaa huomaamattomasti naiselle jotain ja jatkaa matkaansa. Nainen jää paikalleen. Pää nuokkuu.

Vikkelä mies kääntää päänsä ja lähtee kohti Kaarlen siltaa. Puikkelehtii. Hän ottaa esiin savukkeen ja pitää sitä näkyvästi esillä. Tietyin väliajoin hän lähestyy nuoria turistiporukoita ja sihisee ”hasis”.

Markkinat eivät vedä. Lopulta mies sytyttää savukkeen. Ympärille leviää makea tuoksu.

Kaarlen sillalla on hämärää. Rakastavaiset ovat vetäytyneet heikoimmin valaistuihin paikkoihin suutelemaan. Monet yrittävät ottaa kuvia öisestä jokimaisemasta. Japanilaiset tietävät, että hyvä yökuva vaatii pitkän valotusajan. Heillä on mukanaan kamerajalustimet.

Sillan itäpäähän on kerääntynyt iso joukko pällisteleviä turisteja. Sieltä näkyy alas yökerhon terassille, jossa on käynnissä eroottinen tanssiesitys. ”It must be a gentlemens club”, vanha amerikkalaismies toteaa seurueelleen ja nauraa itsekseen.

Josefov, vanha juutalainen kaupunki

Hostelini sijaitsee Josefovin kaupunginosassa, jossa on ollut juutalaisasutusta yhtäjaksoisesti noin 1000 vuotta. Vanha getto tuhottiin perusteellisesti 1900-luvun alussa uudenlaisen kaupunkikaavan tieltä. Kiemuraiset pikkukujat, pienet ja usein ränsistyneet talot saivat väistyä leveiden katujen ja suurien kivitalojen tieltä. Josefovin tuhoaminen ei ole ainutlaatuinen kulttuurihistoriallinen tuhoteko, mutta se herätti vahvaa vastustusta jo aikanaan. Sama tehtiin jo aikaisemmin mm. vanhalle Pariisille.

Kaupunginosan asukkaista kuuluisin lienee saksaksi kirjoittanut juutalaiskirjailija Franz Kafka, jonka Josefovin ajan asuintalon ohi kulkee päivittäin tasainen turistilauma.

***

Vanhasta juutalaiskaupungista, 1800-luvulla Prahaan liitetystä kaupunginosasta, on periaatteessa jäljellä enää sen lukuisat synagogat ja maailmankuulu vanha hautausmaa. Ne muodostavat yhtenäisen museokokonaisuuden. Kaikkiin kohteisiin pääsee yhdellä lipulla (aktiivikäytössä olevaa Vanhaa-Uutta synagogaa lukuun ottamatta, johon on oma pääsymaksu).

Prahantuntijoiden neuvoja uskoen menin hautausmaalle heti aamusta. Näin vältin suurimman ryysiksen.

Hautausmaan kyljessä on vuonna 1535 rakennettu Pinkasin synagoga, josta tehtiin sodan päätyttyä holokaustin muistomerkki. Seinille on kirjoitettu kaikkien 80 000 keskitys- ja tuhoamisleireillä kuolleiden tsekkiläistausttaisten juutalaisten nimet. Alttarin ympärille on kirjailtu keskitysleirien nimet: Auschwitz, Treblinka, Majanek... Taustalla pyörii ääninauha, jolla mies- ja naisääni lukee murhattujen nimiä.

Muistomerkki herätti hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin Auschwitz. Raskainta oli lukea seiniltä lasten ja nuorten syntymä- ja kuolema-aikoja sekä yksittäisten sukunimen alla olevia pitkiä nimilistoja. Kokonaisia sukuja katosi maan päältä muutamassa vuodessa. Arviolta noin 8 000 – 10 000 tsekinjuutalaista selvisi natsimiehityksestä.

Pinkasin synagogan toisessa kerroksessa on näyttely, johon on kerätty Terezin (saks. Theresienstadt) keskitysleiristä säilyneitä lasten piirroksia ja maalauksia. Ne kuvaavat lasten tuntemuksia ennen ja jälkeen vangitsemisen. Niistä välittyy, ahdistus, epätietoisuus, mutta myös usko ja toivo paremmasta, unelmat. Israel, luvattu maa, on vahvasti esillä.

Tsekin (natsien vallan alla Böömin ja Moravian protektoraatin) juutalaiset kerättiin nimenomaan Tereziniin, mistä muodostui eräänlainen natsien propagandahakuinen ”mallileiri”. Sen olot olivat jonkin verran muita keskistysleirejä paremmat. Leirin asukkailla oli mm. rajattu itsehallinto. Kyse oli kuitenkin kokoamispisteestä, josta kulkivat junat ”itään” eli tuhoamisleirieille, etenkin Auschwitziin.

Vanha juutalaishautausmaa on maineensa arvoinen. Vuosisatoja vanhat hautakivet ovat tilan puuteen takia ahdettu lähekkäin. Ajan kuluessa useat hautakivet ovat menneet vinoon. Hautakivien koristelu on valtaosin hyvin vaatimatonta. Hepreankielisten tekstien lisäksi hautakivissä voi olla symboleita jotka kuvaavat kuolleen sukunimeä, ammattia tai taustaa. Esimerkiksi hautakiven päälle kaiverretut kädet kuvaavat Kohenin pappissukua.

Yksi huomiota herättävimmistä haudoista kuuluu Huomiota herättävin hauta kuuluu Hendl Bassleville, jonka aviomies oli ensimmäinen juutalainen, joka aateloitiin Habsburgien valtakunnassa ilman, että hänen täytyi kääntyä kristityksi ennen aateloitumista (mitä tapahtui jonkin verran).

Hautausmaan vieressä on ”Seremoniahalli”, jota käytettiin kuolleiden rituaaliseen pesemiseen ja hautausten valmisteluun. Nykyään siellä on näyttely, jossa kerrotaan juutalaisista hautajaisista ja hautaukseen liittyvistä säännöksistä ja traditioista.

Prahan juutalaisten elämää, perinteitä, arkea ja uskonnollisia menoja esittelevä näyttely jatkuu viereisessä Klausenin synagogassa, joka on rakennettu 1600-luvun lopulla.

Vanhin säilyneistä synagogista on Uusi-Vanha synagoga, joka on rakennettu 1200-luvulla. Sitä edeltänyt synagoga (siis Vanha synagoga) purettiin 1800-luvulla uuden Espanjalaisen synagogan tieltä. Goottityylinen rakennus on pieni ja intiimi ja soveltuu varmasti hyvin hiljentymiseen ja rukoiluun. Siellä pidetään edelleen jumalanpalveluksia.

Prahan juutalaismuseon historiallinen näyttely on jaettu kahteen osaan. Keskiajalta 1700-luvun loppuun ulottuva näyttely on Maiselin synagoogassa, joka alun perin rakennettu 1500-luvun lopulla. Sitä on korjattu ja laajennettu useaan otteeseen. Nykyinen goottilaisvaikutteinen ulkoasu on 1800- ja 1900-lukujen vaiheesta.

Historiallisen näyttelyn uusin löytyy Espanjalaisesta synagogasta, joka on Prahan synagogista uusin. Se valmistui vuonna 1893. Muurilaista, Espanjan kalifaattiajan tyyliä jäljittelevä synagoga kuvaa 1800-luvun lopun juutalaisyhteisön halua integroitua osaksi tsekkiläistä yhteiskuntaa. Koristelut ja tekstit eivät ole hepreaksi tai jiddishiksi, vaan saksaksi. Siirtyminen saksan kieleen kuvasti juutalaisten halua luopua eristetystä elämästä getosta, saavuttaa tasapuoliset kansalaisoikeudet ja edetä yhteiskunnassa. Valinta ei ollut ongelmaton.

Tsekissä kielikysymys, saksalaisvähemmistön ja tsekinkielisen enemmistön suhteet ovat keskiajalta asti olleet ajoittain hankalat. Omaksuessaan Itävalta-Unkarin virallisen kielen juutalaiset asettautuivat kielikysymyksessä hankalaan asemaan tsekkiläisen natonalismin nousun aikana. Toisaalta 1800-luvulla useat tsekinjuutalaiset puhuivat myös tsekinkielisen integraation puolesta. He olivat kuitenkin vähemmistössä.

Josefov ja sen juutalaismuseo olivat ehkä tähän mennessä matkani paras museokokemus. Näyttelyt oli rakennettu hyvin. Museon jakaminen useampaan sijaintiin on tässä tapauksessa selkeästikin toimiva ratkaisu.

Kuninkaiden ja pyhimysten mailla

Eilen oli fiilistelyn ja tunnustelun aika. Tänään siirryin tositoimiin, kuninkaiden ja pyhimysten maille, tsekkien kaikkein Pyhimpään, Prahan linnaan.

Kävelin linnalle ns. kuninkaidentietä pitkin, joka lähtee Tasavallan aukiolta (Namésti Republiku) ja kulkee vanhan kaupungin keskusaukion läpi, yli Kaarlen sillan ja Pyhän Nikolauksen kirkon vierestä, ylös Nerodova ja Ke Hradu -katuja aina linnalle asti.

Kuninkaidentie pitää sisällään useita Prahan historian keskeisimpiä katuja ja rakennuksia. Se ei suinkaan ole virallinen kuninkaiden kruunajaisreitti, vaan 1900-luvulla vakiintunut käsite (tai ainakin näin lainaksi saamani opaskirja kertoi).

Kuninkaantielle valittuja katuja yhdistää historiallisen merkityksen lisäksi näyttävät talojen julkisivut, jotka kertovat Prahan vauraudesta. Julkisivut on koristeltu seinämaalauksin ja patsain. Koristukset ovat usein uskonnollisia. Myös antiikin tarusto tai kaupungin tai talon oma historia ovat olleet inspiraation lähteenä. Pääoven yllä on usein vaakuna, joka kertoo talon nimen. Prahalaisena erikoisuutena kullakin rakennuksella on katuosoitteen lisäksi numero, josta käy ilmi sen historiallisen järjestysluvun.

(Nyt heti vetämään aloite TYS:n hallitukseen siitä, että YO-kylän talot nimetään ja koristellaan. Voisin esittää, mitä nöyremmin, että erään itäpuolen loppupään talon nimeksi tulisi veistäjän talo. Se koristeltaisiin puukko- ja taltta-ornamentein. Rappuja kannattelisi teräksinen Herkules, jolla on päässän stetsoni ja yllään musta viitta :).

***

Prahan linnan on valtava kokonaisuus, jonka koluamiseen minulta meni käytännössä katsoen koko päivä. Vuokrasin itselleni isoa puhelinta muistuttavan audio-oppaan, josta saa aina kuhunkin kohteeseen sopivan englanninkielisen selostuksen. Tästä oli paljon apua, sillä kuninkaan ja pyhimykset voivat mennä helposti sekaisin Tsekin historiaa heikommin tuntevalle.

Wawelin katedraalin tavoin Prahan linnan katedraali, Pyhän Vituksen katedraali, on kansallinen ja uskonnollinen näyttämö samaan aikaan. Pyhimykset kytkevät näppärästi hengellisen ja maallisen historian yhteen, varsinkin kuin pyhimyksillä ainakin Tsekin tapauksessa on usein myös kuninkaallista verta.

Omasta mielestäni Pyhän Vituksen katedraalissa kaksi pyhimystä nousevat yli muiden: Pyhä Václav (Venceslaus), Tsekin kansallispyhimys (ainakin patriarkaalisessa mielessä) ja Pyhä Johannes Nepomuilainen (suomennus. kirjoittajan, eng. St John of Nepomuk).

Václavin, hartaan kristityn ja Böömin kuninkaan, kohtalona oli saada surmansa pikkuveljen Boseslavin kädestä. Vaikka Václav hallitsi melko lyhyen ajan 900-luvun alkupuolella, on hänestä tehty merkittävä kansallinen pyhmys. Hyvän hallitsijan esimerkki, kansakunnan yhdistäjä. Václavin merkityksen voi lukea katedraaliin rakennetun kappelin näyttävyydestä ja keskeisestä sijainnista.

Johannas Nepomukilaisen tappoi puolestaan kuningas Václav IV. Tai pikemminkin kidututti hengiltä ja heitätti Vlatavan jokeen. Syynä oli se, että arkkipiispan sihteerinä Johannes tuki aina arkkipiispaa kuninkaan ja arkkipiispan kiistoissa. Toisen version mukaan Václav olisi tapattanut Nepomukilaisen siksi, että tämä ei olisi rikkonut kuningattaren rippisalaisuutta.

Nepomukilaisen hauta katedraalissa on valmistettu hopeasta näyttävään barokkityyliin. Nepomukilaisen patsas on Kaarlen sillan suosituimpia. Uskomuksen mukaan koskettamalla Nepomukilaisen patsaan reliefejä saa toiveensa täyttymään.

***

Katedraalin vieressä on kuninkaallinen palatsi. Linnan ja katedraalin kanssa saman aukion äärellä on vielä romaanityylinen Pyhän Yrjön basilika, joka on vanhin alkuperäisessä muodossaan säilynyt kirkko linnan mäellä.

Kirkkojen ja palatsin lisäksi tutustuin linnamäen muihin rakennuksiin ja kävin katsastamassa kansallisgallerian. Pistäydyin myös Kafkan vanhassa kotitalossa, joka sijaitsee kultaisella kadulla muurin kupeessa. Nykyään tämä söötti katu on turistikauppojen käytössä.

Linna on edelleen Tsekin hallitsijoiden käytössä. Linnakompleksin läntistä osaa, uutta palatsia, asuttaa Tsekin presidentti.