Postmodernia teologiaa?

Aamu alkoi raamatullisissa merkeissä. Aamun seminaarin tarkoituksena oli puhua siitä, miten raamattu ottaa kantaa sotaan. Suuri yllätys ei ollut, että raamattu on täynnä väkivaltaa. Osa siitä hyväksytään ja laitetaan jumalan nimeen. Suuri osa siitä tuomitaan. Tulkinnallisia malleja voi rakentaa tukemaan niin oikeutetun sodan ja rauhan oppia kuin puhdasta pasifismiakin.

Seminaarin avannut katolinen sotilaspappi pyöritti tehokkaasti molempia tulkintoja, mutta päätyi oikeutetun ja oikein mitoitetun itsepuolustuksen kannalle. Itseäni vähän hymyilytti katolisen papin esittelemä saksalaisten katolisten piispojen teologinen julistus oikeutetusta rauhasta (vuodelta 2000). Siinä todettiin, että sodan hävinneellä on paremmat mahdollisuudet luoda kestävää rauhaa kuin voittajan. Teki mieli kysyä historiallista esimerkkiä tilanteesta, jossa kristityt olisivat näin tehneet.

Kyynisyyteeni saattoi vaikuttaa se, että katolisen vallan keskus Wien on täynnä sotasankareiden ja uskonsotien hehkutusta. Etenkin vuoden 1683 Wienin piirityksen kääntyminen kristittyjen voittoon turkkilaisista on esillä useissa muistomerkeissä.

Eksegetiikka, nimenomaan raamattuun keskittyvä sellainen, ei ainakaan aamun seminaarin tai eilisen illan aloitusluentojen perusteella saa minua suoranaisesti innostumaan. Voi toki olla, että en ole riittävän sisällä aihepiirissä. Jotenkin tuntuu, että mm. historian, kirjallisuustieteen, kielitieteen, filosofian ja teologian metodeja käyttävä eksegetiikka ei oikein tiedä, mitä sen pitäisi tehdä postmodernismin aikana. Valmiita vastauksia ja suuria selityksiä vältetään viimeiseen asti. Tämä on tietysti tervettäkin kristikunnan historian pitkässä jatkumossa.

Pitkälle kehitellyltä tulkinnaltakin vedetään usein lopuksi matto alta toteamalla, että ihmismieli on rajallinen, eikä ihminen voi millään ymmärtää kaikkea. Vain jumala voi. Tämä on ainakin esitelmien kuuntelijoiden kannalta aika turhauttavaa, koska keskustelua on vaikea aloittaa ambivalentin lopetuksen jälkeen. Se ei haasta haastamaan. Mitäs tässä jutustellaan, kun ei voida kuitenkaan ymmärtää. Voi toki olla, että huomisen seminaarien jälkeen kuvani eksegetiikasta paranee.

***

Iltapäivällä suuntasin yliopistolta vanhan keskustaan ytimeen, Stephansdomin katedraaliin. Paikalla on seissyt kirkko 800 vuotta. Nykyinen goottikirkko on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen aikana. Se kärsi suuria vaurioita toisen maailmansodan viimeisinä päivinä ja sen kunnostaminen ja restaurointi kesti sodan jälkeen vuosia.

Wawelin katedraalin ja Prahan linnan Pyhän Vituksen katedraalin tavoin Stpehansdom (Pyhän Tapanin tuomiokirkko) on kansallinen katedraali, joka kuvastaa katolisen kirkon ja maallisen vallan liittoa keskiajalta eteenpäin. Jo aiemmin mainitsemani Wienin piiritys on saanut muistomerkin. Habsburgien ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tunnukset ovat vahvasti esillä. Kirkkoon on haudattu mm. keisari Freidrich III.

Steohansdomin sisältä löytyy useita goottilaisen kauden merkittäviä veistoksia. Kuuluisimpina kenties Pyhän Katariinan kappelin kastealttari (jossa mm. Beethoven on kastettu), vanha kirkon puualttari (Weiner Neustäder Altar), kirkon rakennusmestarin Anton Pilgramin omakuva ja saarnastuoli.

Stephansdomin pohjoistorniin pääsee hissillä. Näköalapaikalta on komea näkymä Wienin kaupunkiin ja sitä ympyröiviin kukkuloihin.