Raamattu historiallisena lähteenä

Raamattutieteilijöiden konferenssi näytti itsestään tänään uusia puolia. Parjasin eilen nykyteologiaa kantaaottavuuden pelkäämisestä ja ihmisen vajavaisen ymmärryksen taakse piiloutumisesta. En vedä väitettäni takaisin, mutta nostan esiin eksegetiikan kiinnostavamman puolen, kriittisen tekstianalyysin. Tai pikemminkin, erotan tekstien tutkimisen ja teologisten väittämien esittämisen toisistaan – niin kuin konferenssiin osallistuvat tuntuvat mielellään tekevän.

Esimerkkinä tästä voin mainita Helsingin yliopiston teologian professorin Heikki Räisänen iltapäivän esitelmän Jeesuksen suhteesta helvettiin. Räisänen kävi rauhassa läpi juutalaisten tekstien ja kristillisten tekstien helvettikäsityksiä ja esitti johtopäätöksenä, että on todennäköistä, että lähteiden valossa Jeesuksen mielestä helvetti ei ole vain elämän loppu, vaan myös se on myös aktiivisen kärsimyksen paikka – ikuinen rangaistus synnistä.

Räisänen lopetti kuitenkin esityksensä lauseeseen: ”Mutta on toinen kysymys, mitä vastuullisen teologian tulisi tästä asiasta sanoa.” Eli nykyteologia voi halutessaan häivyttää helvetin kristinuskosta ja kirkko voi lopettaa ihmisten pelottelun ikuisella kärsimyksellä (kuten pastori Kylliäinen on esittänyt). Mutta lähteiden valossa historiallinen Jeesus uskoi helvettiin.

1800-luvun alusta lähtien teologian rinnalle on kehittynyt kriittinen raamatuntutkimus on alkanut lähestyä pyhiä tekstejä kuin mitä tahansa ajassa ja paikassa luotuja lähteitä. Raamattu ei ole jumalan ilmoitus, vaan sen eri kirjoilla on kirjoittajansa – usein useita kirjoittajia.

Raamatun tekstien kriittinen historiallinen ja kielitieteellinen analyysi onkin sukua historialle. Lähteiden ajoituksen ja autenttisuuden arviointi on keskeistä. Lähteen tuottajan motiivien, ilmaisutapojen ja viestin kriittinen analyysi tuottaa tulkintoja, jotka asetetaan tieteellisen yhteisön arvioitavaksi.

Toki, lähdemateriaali on hengellistä ja aihepiirit ovat rajattuja (Israelin historia, Jeesuksen elämä jne). Ja on selvää, että monet raamattutieteilijät uskovat olemassa oleviin teologisiin rakennelmiin. Tämä luokin tieteenalan sisälle selkeän jännitteen.

Aamupäivällä yksi esitelmän pitäjä totesikin välihuomautuksena uskovansa hengellisistä syistä tiettyyn tekstitulkintaan. Näin hän myönsi kuulijoille, että tekstin tulkinnalla on hänelle kaksi tasoa: tieteellisen tulkinnan taso ja hengellisen, henkilökohtaisen, uskoon perustuvan tulkinnan taso. Voi oikeutetusti kysyä, ovatko tällaisissa olosuhteissa tehdyt väittämät tieteellisesti valideja. Jos jotkut tiet ja tulkinnat ovat tabuja, eikö tieteenala päädy silloin vääjäämättä vahvistamaan olemassaolevia teologisia rakennelmia.

Mutta kuin härnätekseni kysynkin, että onko tässä mitään eroa historiatieteeseen tai yhteiskuntatieteisiin. Eikö maallistuneinkin, objektiivisin ja epäpoliittisin tutkija preferoi tiettyjä tulkintoja arvomaailmansa perusteella? Eikö meille ole opetettu, että itseään ei voi sammuttaa, vaan omalle puolueellisuutensa pitää tuoda avoimesti esiin?

*

Huomenna palaan raamattutieteen tarkkailijasta turistiksi. Tarkoitus olisi tutustua Habsburgien mittavaan taidekokoelmaan ja hoviaarteisiin.

Postmodernia teologiaa?

Aamu alkoi raamatullisissa merkeissä. Aamun seminaarin tarkoituksena oli puhua siitä, miten raamattu ottaa kantaa sotaan. Suuri yllätys ei ollut, että raamattu on täynnä väkivaltaa. Osa siitä hyväksytään ja laitetaan jumalan nimeen. Suuri osa siitä tuomitaan. Tulkinnallisia malleja voi rakentaa tukemaan niin oikeutetun sodan ja rauhan oppia kuin puhdasta pasifismiakin.

Seminaarin avannut katolinen sotilaspappi pyöritti tehokkaasti molempia tulkintoja, mutta päätyi oikeutetun ja oikein mitoitetun itsepuolustuksen kannalle. Itseäni vähän hymyilytti katolisen papin esittelemä saksalaisten katolisten piispojen teologinen julistus oikeutetusta rauhasta (vuodelta 2000). Siinä todettiin, että sodan hävinneellä on paremmat mahdollisuudet luoda kestävää rauhaa kuin voittajan. Teki mieli kysyä historiallista esimerkkiä tilanteesta, jossa kristityt olisivat näin tehneet.

Kyynisyyteeni saattoi vaikuttaa se, että katolisen vallan keskus Wien on täynnä sotasankareiden ja uskonsotien hehkutusta. Etenkin vuoden 1683 Wienin piirityksen kääntyminen kristittyjen voittoon turkkilaisista on esillä useissa muistomerkeissä.

Eksegetiikka, nimenomaan raamattuun keskittyvä sellainen, ei ainakaan aamun seminaarin tai eilisen illan aloitusluentojen perusteella saa minua suoranaisesti innostumaan. Voi toki olla, että en ole riittävän sisällä aihepiirissä. Jotenkin tuntuu, että mm. historian, kirjallisuustieteen, kielitieteen, filosofian ja teologian metodeja käyttävä eksegetiikka ei oikein tiedä, mitä sen pitäisi tehdä postmodernismin aikana. Valmiita vastauksia ja suuria selityksiä vältetään viimeiseen asti. Tämä on tietysti tervettäkin kristikunnan historian pitkässä jatkumossa.

Pitkälle kehitellyltä tulkinnaltakin vedetään usein lopuksi matto alta toteamalla, että ihmismieli on rajallinen, eikä ihminen voi millään ymmärtää kaikkea. Vain jumala voi. Tämä on ainakin esitelmien kuuntelijoiden kannalta aika turhauttavaa, koska keskustelua on vaikea aloittaa ambivalentin lopetuksen jälkeen. Se ei haasta haastamaan. Mitäs tässä jutustellaan, kun ei voida kuitenkaan ymmärtää. Voi toki olla, että huomisen seminaarien jälkeen kuvani eksegetiikasta paranee.

***

Iltapäivällä suuntasin yliopistolta vanhan keskustaan ytimeen, Stephansdomin katedraaliin. Paikalla on seissyt kirkko 800 vuotta. Nykyinen goottikirkko on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen aikana. Se kärsi suuria vaurioita toisen maailmansodan viimeisinä päivinä ja sen kunnostaminen ja restaurointi kesti sodan jälkeen vuosia.

Wawelin katedraalin ja Prahan linnan Pyhän Vituksen katedraalin tavoin Stpehansdom (Pyhän Tapanin tuomiokirkko) on kansallinen katedraali, joka kuvastaa katolisen kirkon ja maallisen vallan liittoa keskiajalta eteenpäin. Jo aiemmin mainitsemani Wienin piiritys on saanut muistomerkin. Habsburgien ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tunnukset ovat vahvasti esillä. Kirkkoon on haudattu mm. keisari Freidrich III.

Steohansdomin sisältä löytyy useita goottilaisen kauden merkittäviä veistoksia. Kuuluisimpina kenties Pyhän Katariinan kappelin kastealttari (jossa mm. Beethoven on kastettu), vanha kirkon puualttari (Weiner Neustäder Altar), kirkon rakennusmestarin Anton Pilgramin omakuva ja saarnastuoli.

Stephansdomin pohjoistorniin pääsee hissillä. Näköalapaikalta on komea näkymä Wienin kaupunkiin ja sitä ympyröiviin kukkuloihin.