Haifa, Tiberias, Safed, Golan

Kiertoajelulla Pohjois-Israeliin ja kiistellylle Golan kukkuloille huomaa, kuinka pieni maa Israel oikeastaan on. Maan keskiosasta, Tel Avivista, on pohjoisrajalle alle 200 kilometriä matkaa. Jonkun kuulemani vertauksen mukaan Israel on pinta-alataan noin Uudenmaan kokoinen.

Pohjois-Israel eroaa Tel Avivista ja Jerusalemista monin tavoin. Kaupungit ovat pienempiä, ihmisiä on vähemmän ja ilmapiiri tuntuu selkeästi rennommalta. Maaseudulla bussit kulkevat huonosti, mikä näkyy siinä, että varsinkin paikalliset nuoret liftaavat todella paljon. Suurin kaupunki on Haifa, jossa on yksi maan suurimmista yliopistoista. Kaupunki jakautuu rannan vanhan kaupunkiin ja Karmelin vuorelle rakennettuun uuteen kaupunkiin. Kauempana Karmelin vuorella on pieni luostari, josta avautuu näköala koko Pohjois-Israeliin.

Haifasta on noin kolmen vartin ajomatka Kinnesaretin järvelle, jonka liepeillä evankeliumien Jeesus teki ihmeitään. Emme menneet Kalojen ja leipien kirkkoon tai bongailleet muitakaan Raamattu-nähtävyyksi. Söin sentään Tiberiuksessa Apostoli Pietarin kalaa :).

Libanonin rajaa lähestyessä korkeuserot kasvavat nopeasti. Noin puolen tunnin ajomatkan päässä Tiberiukesta pohjoiseen on Safed, juutalaisen mystisismin, Kabbalan kotikaupunki. Vanha Safed on korkealla vuoren päällä, josta avautuu mahtavat näkymät niin Libanoniin kuin eteläänkin päin. On sääli, että maanjäristykset 1700- ja 1800-luvuilla tuhosivat antiikin ja keskiajan synagogat. Nykyiselläänkin kaupunki on ehdottomasti vierailun arvoinen. Vanha kaupunki on tunnettu synagogiensa lisäksi taidekaupoistaa ja ravintoloistaan. Pääsin maistamaan paikallisen kuuluisuuden, jemeniläisen kokin, kasvisipiirasta, joka vei kielen menneessään.

Pohjois-Israelin maantiede ja luonto on monipuolista. Korkeuseroja on paljon. Samoin metsää. Pohjoinen on Israelin vilja-aitta. Maan itsenäisyyden aikana valtaosa pohjoisen soista on kuivatettu vijlelykäyttöön. Viljan lisäksi siellä viljellään mm. appelsiineja ja banaaneja.

Pohjois-Israelin ja Golanin ajellessa tulee mieleen usein Yhdysvaltain keskilänsi: Nebraska, Etelä-Dakota, Wyoming. Vaihtelua on pienellä alueella kuitenkin melko paljon. Sateen vähyyden vuuoksi kastelujärjestelmät ovat alueen tehomaatalouden kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Makean veden vähyys on alueelle iso ongelma. Golan kukkulat ja Jordanin joki ovat vedensaannin hyvin tärkeitä. Vesikysymys tekee Golanin palauttamisesta Syyrialle ja Länsi-rannan alueen luovuttamisesta palestinaalaisille vaikean Israelille.

Golanin kukkuloiden päällä huomaa niiden strategisen arvon. Kun katsoo länteen, näkee melkein Välimerelle asti. Kun kääntää päänsä itään, katse kulkeutuu pitkälle Jordaniaan ja Syyriaan. Golanille, niin kuin Gazaan ja Länsirannalle, on rakennettu siirtokuntia Kuuden päivän sodan jälkeen (1967). Siirtokunnat näyttävät ulkoa päin mini-linnoituksilta. Niitä kiertää usein piikkilanka-aita.


Siirtolaiset asettautuvat tunnetusti Israelin poliittisen kartan oikealla siivelle. Hallinnassa olevista kiistellyistä alueista ei haluta luopua, vaan ne halutaan kytkeä tiiviisti osaksi muuta Israelia asuttamalla niitä ja kehittämällä niitä. Alueiden rakentaminen ja viljeleminen luo siirtolaisten silmissä oikeutuksen Kuuden päivän sodassa voitettujen alueiden hallinnalle.

Siirtolaisten pakkosiirto Gazasta pois oli monille israelilaisille raskasta. Vetäytymisen jälkeinen kehitys alueella: siirtolaisten alueelle jättämien kasvihuoneiden tuhoaminen, palestiinalaisten sisällissota ja Hamasin Gazan valloitus, on vienyt monilta uskon rauhan mahdollisuuteen.

Täällä kuulee usein puhetta siitä, kuinka palestiinalaiset eivät osaa hyödyntää nykyään hallussaan olevia alueita, eivätkä oikeasti halua rauhallista rinnkkaiseloa, vaan haluavat vain parempia asemia uutta sotaan Israelia vastaan. Usein kuulee myös sanottavan, että valtaosa israelilaisista olisi valmis palauttamaan kaikki vuonna 1967 vallatut alueet vaikka heti, jos se oikeasti johtaisi rauhaan. Mutta luottamusta tähän ei Gazan esimerkin jälkeen ole.

Toisaalta luottamus myös omiin poliitikkoihin ja armeijaan on romahtanut Libanon toisen sodan jälkeen. Maa tuntuu olevan jollain tapaa tuuliajolla. Useampi nuori, jonka kanssa olen vierailuni aikana keskustellut, miettii tosissaan muuttamista ulkomaille. Ajatus siitä, että voi koska tahansa joutua eturintamalle sotimaan, painaa mielessä.

Sotaintoilijoihin tai äärinationalisteihin en ole täällä törmännyt, mutta kovettuneisiin asenteisiin ja pessimismiin kylläkin. Rauhaa halutaan yli kaiken, mutta se koetaan kaukaisena unelmana. ”Rauha on mahdollinen seuraavan sukupolven aikana, mutten usko että minun”, arvioi yksi Libanonin sodan veteraani.

Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat umpikujassa. Israel ei tue palestiinalaisalueiden itsenäistymistä, ennen kuin palestiinalaiset luopuvat väkivallasta ja tunnustavat Israelin. Palestiinalaiset eivät lopeta taistelua, ennen kuin miehitys päättyy.

***

Tämä (ylipitkä) blogimerkintäni on viimeinen Israelista. Huomenna lennän takaisin Wieniin, josta matkaan Suomeen sunnuntaiaamuna.