Raamattu historiallisena lähteenä

Raamattutieteilijöiden konferenssi näytti itsestään tänään uusia puolia. Parjasin eilen nykyteologiaa kantaaottavuuden pelkäämisestä ja ihmisen vajavaisen ymmärryksen taakse piiloutumisesta. En vedä väitettäni takaisin, mutta nostan esiin eksegetiikan kiinnostavamman puolen, kriittisen tekstianalyysin. Tai pikemminkin, erotan tekstien tutkimisen ja teologisten väittämien esittämisen toisistaan – niin kuin konferenssiin osallistuvat tuntuvat mielellään tekevän.

Esimerkkinä tästä voin mainita Helsingin yliopiston teologian professorin Heikki Räisänen iltapäivän esitelmän Jeesuksen suhteesta helvettiin. Räisänen kävi rauhassa läpi juutalaisten tekstien ja kristillisten tekstien helvettikäsityksiä ja esitti johtopäätöksenä, että on todennäköistä, että lähteiden valossa Jeesuksen mielestä helvetti ei ole vain elämän loppu, vaan myös se on myös aktiivisen kärsimyksen paikka – ikuinen rangaistus synnistä.

Räisänen lopetti kuitenkin esityksensä lauseeseen: ”Mutta on toinen kysymys, mitä vastuullisen teologian tulisi tästä asiasta sanoa.” Eli nykyteologia voi halutessaan häivyttää helvetin kristinuskosta ja kirkko voi lopettaa ihmisten pelottelun ikuisella kärsimyksellä (kuten pastori Kylliäinen on esittänyt). Mutta lähteiden valossa historiallinen Jeesus uskoi helvettiin.

1800-luvun alusta lähtien teologian rinnalle on kehittynyt kriittinen raamatuntutkimus on alkanut lähestyä pyhiä tekstejä kuin mitä tahansa ajassa ja paikassa luotuja lähteitä. Raamattu ei ole jumalan ilmoitus, vaan sen eri kirjoilla on kirjoittajansa – usein useita kirjoittajia.

Raamatun tekstien kriittinen historiallinen ja kielitieteellinen analyysi onkin sukua historialle. Lähteiden ajoituksen ja autenttisuuden arviointi on keskeistä. Lähteen tuottajan motiivien, ilmaisutapojen ja viestin kriittinen analyysi tuottaa tulkintoja, jotka asetetaan tieteellisen yhteisön arvioitavaksi.

Toki, lähdemateriaali on hengellistä ja aihepiirit ovat rajattuja (Israelin historia, Jeesuksen elämä jne). Ja on selvää, että monet raamattutieteilijät uskovat olemassa oleviin teologisiin rakennelmiin. Tämä luokin tieteenalan sisälle selkeän jännitteen.

Aamupäivällä yksi esitelmän pitäjä totesikin välihuomautuksena uskovansa hengellisistä syistä tiettyyn tekstitulkintaan. Näin hän myönsi kuulijoille, että tekstin tulkinnalla on hänelle kaksi tasoa: tieteellisen tulkinnan taso ja hengellisen, henkilökohtaisen, uskoon perustuvan tulkinnan taso. Voi oikeutetusti kysyä, ovatko tällaisissa olosuhteissa tehdyt väittämät tieteellisesti valideja. Jos jotkut tiet ja tulkinnat ovat tabuja, eikö tieteenala päädy silloin vääjäämättä vahvistamaan olemassaolevia teologisia rakennelmia.

Mutta kuin härnätekseni kysynkin, että onko tässä mitään eroa historiatieteeseen tai yhteiskuntatieteisiin. Eikö maallistuneinkin, objektiivisin ja epäpoliittisin tutkija preferoi tiettyjä tulkintoja arvomaailmansa perusteella? Eikö meille ole opetettu, että itseään ei voi sammuttaa, vaan omalle puolueellisuutensa pitää tuoda avoimesti esiin?

*

Huomenna palaan raamattutieteen tarkkailijasta turistiksi. Tarkoitus olisi tutustua Habsburgien mittavaan taidekokoelmaan ja hoviaarteisiin.