Freud ja viimeinen (?) Veistäjä

Matkani päättyy sunnuntaina. Tämä jää viimeiseksi blogimerkinnäkseni tältä matkalta – ja mahdollisesti viimeiseksi blogimerkinnäksi tähän blogiin. Työt alkavat maanantaina (6.8) täydellä teholla. En usko, että aikaa ja intoa jokapäiväiseen kirjoittamiseen enää on. Voi toki olla, että merkintöjä tulee tehtyä harvemmin, kerran tai kaksi viikossa. Pitää miettiä jatkoa parin viikon tauon jälkeen.

Sähköisen matkapäiväkirjan kirjoittaminen on ollut useimmiten hauskaa touhua. Välillä se on tuntunut pakkopullalta, rutiinilta päivän päätteeksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että blogin pitäminen pito kannatti. Se antoi matkalle tilkkasen syvyyttä. Pisti vähän ajattelemaan näkemäänsä. Ja blogin äärelle voi palata syksyn kiireissä. Muistella.

Ehkä se on antanut lukijoillekin jotakin? Olisikin kiva kuulla blogin ääreen eksyneiltä palautetta. Näin sähköisesti tai kasvotusten.

*

Paluu Wieniin sujui leppoisasti, ilman kommervenkkejä. Yövyimme lentokenttähotellissa, josta isä lähti aamukoneella Saksan kautta Valtoihin.

Ympyrä sulkeutuu. Olen jälleen yksin matkassa ja yötä hostellissa.

Täytyy myöntää, että alan uupua matkustamiseen. Israelin kuumuus ja kosteus, pitkät päivät ja usein melko rauhaton ilmapiiri veivät loppuviikosta voimat.

Lähes kuukauden kestänyt matkustaminen alkaa kuormittaa aisteja. Uusista paikoista ei innostu enää samalla tavalla kuin alkureissusta. Ja koti-ikävä kasvaa päivä päivältä. On aika tulla takaisin kotiin.

***

Matkustamisen filosofia on merkillinen. Matkalla pakenee arjesta. Onnistunut matka pakottaa avaamaan astit näkemään, kokemaan ja oppimaan uutta.

En tiedä, kasvattaako matkustaminen ihmistä tai sivistääkö se todella. Onko matkustaminen vain hetkellistä etäisyyttä tutusta ja jokapäiväisestä? Onko matka vain välivaihe, josta palataan alkupisteeseen? Jaahas. Been there, done that.

Haluaisin uskoa, että matkalla ihminen pystyy näkemään itsestään ja ympäristöstään jotain uutta. Vaihtamaan näkökulmaa. Rytmin vaihdos luo tilaa uusille ajatuksille.

Tämä reissu tuli hyvään väliin. Sain kaipaamaani etäisyyttä työstäni, kaikesta siihen liittyvästä. Aikaa valintojen tekemiseen. Päätin lopullisesti, että omistan vuoden 2008 opiskelulle ja valmistumiselle.

***

Tänään ja huomenna otan mahdollisimman rennosti. Teen, mitä kerkiän ja jaksan. Huomenna olisi tarkoitus käydä museokorttelissa uudemman taiteen äärellä.

Tänään pistäydyin psykoanalyysin isän Sigmund Freudin (1856-1939) vanhassa kotitalossa, joka on myös museo. Museo ei itsessään ollut kovin hääppöinen. Näyttely oli melko sekava, eikä alkuperäistä esineistöä ollut nähtävillä kovinkaan paljoa (vastaanottohuonetta lukuun ottamatta). Valtaosa Freudin jäämistöstä on Lontoossa, johon hän pakeni 1938, kun Itävalta liitettiin Natsi-Saksaan.

Freudin ura ja saavutukset ovat aina kiinnostaneet minua, mutten häpeäkseni ole tutustunut häneen sen kummemmin. Ostinkin museon kirjakaupasta Freud for Beginners -opuksen, joka pyrkii kertomaan Freudin elämäntarinan ja esittelemään miehen keskeisimmät teoriat tiivistetysti ja hauskasti. Hauskasti kuvitetun kirjan lukaisi pariin tuntiin.

Tunnustan avoimesti, että kevyen ”tietokirjallisuuden” lukeminen on yhtä häpeällistä kuin kokoelmalevyjen kuunteleminen. Mutta myönnän uhmakkaasti harrastavani molempia aika ajoin – kun siltä tuntuu :).

Freud for Beginners väittää, että Freudin ja muiden ensimmäisten pyskoanalyytikot ovat vastuussa ihmismielen kolmannesta suuresta vallankumouksesta. Kopernikus romutti maapallo- ja ihmiskeskeisen maailmankuvan, Darwin evoluutio-oppi sitoi ihmisen eläinkuntaan ja luontoon ja Freudin teoriat alitajunnan vaikutuksista ihmismielen toimintaa romutti uskon ihmisen tietoisuuden ja järjen valtaan.

Freudin ajatukset herättivät aikanaan merkittäviä vastarektioita. Ihmismielen sairauksien ja ongelmien selittäminen lapsuuden kokemusten ja seksuaalisuuden kautta ei istunut vallalla olevaan lääketieteeseen, eikä se miellyttänyt konservatiivis-kristillisten piirien ihmiskäsityksiä. Freudia syytettiinkin asioiden liiallisesta seksualisoimisesta. Freudin seuraajista monet, kuten Jung, ottivatkin etäisyyttä Freudin tulkintoihin.

Natseille Freud oli kauhistus. Hänen kirjojaan poltettiin kolmannen valtakunnan kirjarovioissa. Freud oli saanut juutalaisen kasvatuksen ja piti itseään juutalaisena, muttei ollut uskonnollinen. Pikemminkin hän piti uskontoja ihmismielelle haitallisina ilmiöinä.

Freud kuoli Lontoossa pitkäaikaiseen syöpään syyskuussa 1939, eikä hän nähnyt vihaamansa Natsi-Saksan luhistumista. Freudin lapset säästyivät Holokaustilta, mutta siskonsa kuolivat natsien leireillä.

Kesäpalatsien aatelia: Belvedere

1600-luvulla aatelisto alkoi rakentaa ympäri Eurooppaa näyttäviä kesäasuntoja pääkaupunkien läheisyyteen.Talviasunnot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle hovia ja kesäasunnot sijoitettiin hieman kauemmaksi keskustasta tai ne rakennettiin vanhojen sukutilojen yhteyteen. Tärkeintä oli, että järjestettäviin kutsuihin saatiin mahdollisimman arvovaltainen edustus.

Wienin kuuluisin kesäasunto, tai pikemminkin kesäpalatsi, on luonnollisesti Habsburgien rakennuttama Schönbrunn. Hyvänä kakkosena tulee Belvedere, jonka rakennutti menestyksellisesti turkkilaisia vastaan taistellut prinssi Eugene. Savoyn sukunimeä kantanut prinssi oli kotoisin Ranskasta. Huhun mukaan hän oli aurinkokuningas Ludwig XIV:n avioton poika. Aurinkokuningas ei huolinut prinssiä Ranskan armeijaan, koska tämä oli lyhyt – ja jälkipolville jäänien aikalaiskuvauksien mukaan – ruma.

Turkkilaisten piirittämään Wieniin vuonna 1683 saapunut Eugene sai keisari Leopold II:lta heti mahdollisuuden ja osoittautui heti lahjaaksi sotilaaksi ja strategiksi. Turkkilaisten tappion jälkeen Eugene palkittiin avokätisesti ja hän sai pysyvän viran Habsburgien hovista. Savoyn prinssi pisti tulonsa poikimaan ja rakennutti 1710-luvulla eteläiseen Wieniin Belvederen kesäpalatsin.

Alkuperäinen Belvedere ei (nykyään alempi Belvedere) oli prinssin mielestä liian pieni ja hän rakennutti nopeasti uuden suuremman palatsin, vanhaa palatsia vastapäätä. Palatsien väliin tuli näyttävä ajan geometristen oppien mukaan suunniteltu puutarha patsaineen ja suihkulähteineen.

Belvederen erikoisuutena ovat näyttävät naissfinksipatsaat, joita on ympäri puutarhaa ja uudempaa palatsia. Patsasvalikoima vähän ihemteyttä, sillä prinssi Eugene ei tiettävästi ollut kiinnostunut naisista – tai ainakaan avioitumisesta. Belvederen peri vanhaksi pojaksi jääneen Eugenen sisarentyttö, joka myi palatsikokonaisuuden (ilmeisesti pilkkahintaan) Habsburgeille. Tämän jälkeen palatsikokonaisuus on toiminut armeijan barkkeina, Habsburgien asumuksena ja taidekokoelmien säilömis- ja esittelypaikkana. Nykyään Belvederen palatseissa on esillä itävaltalaisen taiteen aarteita 1600-luvulta 1900-luvulle.

*

Matkustan illalla Wienistä Tel Aviviin siskolle kylään. Tarkoituksena olisi tutustua Tel Avivin lisäksi Jerusalemiin, Haifaan ja Tiberiukseen.

Israelista tulee varmasti aika erilainen matkustuskokemus kuin Puolasta, Tsekistä tai Itävallasta.

En ole osannut itse huolehtia turvallisuustilanteesta. Mutta jännittynyt tilanne tulee näkymään lentokentällä tiukkoina turvallisuustoimina ja maahantulijoiden haastatteluina. Ja ainakin Jerusalemissa on totuteltava aseistettujen sotilaiden jatkuvaan läsnäoloon. Totuin siihen aikoinaan Egyptissä aika nopeasti, joten eiköhän siihen totu Israelissakin.

Raamattu historiallisena lähteenä

Raamattutieteilijöiden konferenssi näytti itsestään tänään uusia puolia. Parjasin eilen nykyteologiaa kantaaottavuuden pelkäämisestä ja ihmisen vajavaisen ymmärryksen taakse piiloutumisesta. En vedä väitettäni takaisin, mutta nostan esiin eksegetiikan kiinnostavamman puolen, kriittisen tekstianalyysin. Tai pikemminkin, erotan tekstien tutkimisen ja teologisten väittämien esittämisen toisistaan – niin kuin konferenssiin osallistuvat tuntuvat mielellään tekevän.

Esimerkkinä tästä voin mainita Helsingin yliopiston teologian professorin Heikki Räisänen iltapäivän esitelmän Jeesuksen suhteesta helvettiin. Räisänen kävi rauhassa läpi juutalaisten tekstien ja kristillisten tekstien helvettikäsityksiä ja esitti johtopäätöksenä, että on todennäköistä, että lähteiden valossa Jeesuksen mielestä helvetti ei ole vain elämän loppu, vaan myös se on myös aktiivisen kärsimyksen paikka – ikuinen rangaistus synnistä.

Räisänen lopetti kuitenkin esityksensä lauseeseen: ”Mutta on toinen kysymys, mitä vastuullisen teologian tulisi tästä asiasta sanoa.” Eli nykyteologia voi halutessaan häivyttää helvetin kristinuskosta ja kirkko voi lopettaa ihmisten pelottelun ikuisella kärsimyksellä (kuten pastori Kylliäinen on esittänyt). Mutta lähteiden valossa historiallinen Jeesus uskoi helvettiin.

1800-luvun alusta lähtien teologian rinnalle on kehittynyt kriittinen raamatuntutkimus on alkanut lähestyä pyhiä tekstejä kuin mitä tahansa ajassa ja paikassa luotuja lähteitä. Raamattu ei ole jumalan ilmoitus, vaan sen eri kirjoilla on kirjoittajansa – usein useita kirjoittajia.

Raamatun tekstien kriittinen historiallinen ja kielitieteellinen analyysi onkin sukua historialle. Lähteiden ajoituksen ja autenttisuuden arviointi on keskeistä. Lähteen tuottajan motiivien, ilmaisutapojen ja viestin kriittinen analyysi tuottaa tulkintoja, jotka asetetaan tieteellisen yhteisön arvioitavaksi.

Toki, lähdemateriaali on hengellistä ja aihepiirit ovat rajattuja (Israelin historia, Jeesuksen elämä jne). Ja on selvää, että monet raamattutieteilijät uskovat olemassa oleviin teologisiin rakennelmiin. Tämä luokin tieteenalan sisälle selkeän jännitteen.

Aamupäivällä yksi esitelmän pitäjä totesikin välihuomautuksena uskovansa hengellisistä syistä tiettyyn tekstitulkintaan. Näin hän myönsi kuulijoille, että tekstin tulkinnalla on hänelle kaksi tasoa: tieteellisen tulkinnan taso ja hengellisen, henkilökohtaisen, uskoon perustuvan tulkinnan taso. Voi oikeutetusti kysyä, ovatko tällaisissa olosuhteissa tehdyt väittämät tieteellisesti valideja. Jos jotkut tiet ja tulkinnat ovat tabuja, eikö tieteenala päädy silloin vääjäämättä vahvistamaan olemassaolevia teologisia rakennelmia.

Mutta kuin härnätekseni kysynkin, että onko tässä mitään eroa historiatieteeseen tai yhteiskuntatieteisiin. Eikö maallistuneinkin, objektiivisin ja epäpoliittisin tutkija preferoi tiettyjä tulkintoja arvomaailmansa perusteella? Eikö meille ole opetettu, että itseään ei voi sammuttaa, vaan omalle puolueellisuutensa pitää tuoda avoimesti esiin?

*

Huomenna palaan raamattutieteen tarkkailijasta turistiksi. Tarkoitus olisi tutustua Habsburgien mittavaan taidekokoelmaan ja hoviaarteisiin.

Postmodernia teologiaa?

Aamu alkoi raamatullisissa merkeissä. Aamun seminaarin tarkoituksena oli puhua siitä, miten raamattu ottaa kantaa sotaan. Suuri yllätys ei ollut, että raamattu on täynnä väkivaltaa. Osa siitä hyväksytään ja laitetaan jumalan nimeen. Suuri osa siitä tuomitaan. Tulkinnallisia malleja voi rakentaa tukemaan niin oikeutetun sodan ja rauhan oppia kuin puhdasta pasifismiakin.

Seminaarin avannut katolinen sotilaspappi pyöritti tehokkaasti molempia tulkintoja, mutta päätyi oikeutetun ja oikein mitoitetun itsepuolustuksen kannalle. Itseäni vähän hymyilytti katolisen papin esittelemä saksalaisten katolisten piispojen teologinen julistus oikeutetusta rauhasta (vuodelta 2000). Siinä todettiin, että sodan hävinneellä on paremmat mahdollisuudet luoda kestävää rauhaa kuin voittajan. Teki mieli kysyä historiallista esimerkkiä tilanteesta, jossa kristityt olisivat näin tehneet.

Kyynisyyteeni saattoi vaikuttaa se, että katolisen vallan keskus Wien on täynnä sotasankareiden ja uskonsotien hehkutusta. Etenkin vuoden 1683 Wienin piirityksen kääntyminen kristittyjen voittoon turkkilaisista on esillä useissa muistomerkeissä.

Eksegetiikka, nimenomaan raamattuun keskittyvä sellainen, ei ainakaan aamun seminaarin tai eilisen illan aloitusluentojen perusteella saa minua suoranaisesti innostumaan. Voi toki olla, että en ole riittävän sisällä aihepiirissä. Jotenkin tuntuu, että mm. historian, kirjallisuustieteen, kielitieteen, filosofian ja teologian metodeja käyttävä eksegetiikka ei oikein tiedä, mitä sen pitäisi tehdä postmodernismin aikana. Valmiita vastauksia ja suuria selityksiä vältetään viimeiseen asti. Tämä on tietysti tervettäkin kristikunnan historian pitkässä jatkumossa.

Pitkälle kehitellyltä tulkinnaltakin vedetään usein lopuksi matto alta toteamalla, että ihmismieli on rajallinen, eikä ihminen voi millään ymmärtää kaikkea. Vain jumala voi. Tämä on ainakin esitelmien kuuntelijoiden kannalta aika turhauttavaa, koska keskustelua on vaikea aloittaa ambivalentin lopetuksen jälkeen. Se ei haasta haastamaan. Mitäs tässä jutustellaan, kun ei voida kuitenkaan ymmärtää. Voi toki olla, että huomisen seminaarien jälkeen kuvani eksegetiikasta paranee.

***

Iltapäivällä suuntasin yliopistolta vanhan keskustaan ytimeen, Stephansdomin katedraaliin. Paikalla on seissyt kirkko 800 vuotta. Nykyinen goottikirkko on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen aikana. Se kärsi suuria vaurioita toisen maailmansodan viimeisinä päivinä ja sen kunnostaminen ja restaurointi kesti sodan jälkeen vuosia.

Wawelin katedraalin ja Prahan linnan Pyhän Vituksen katedraalin tavoin Stpehansdom (Pyhän Tapanin tuomiokirkko) on kansallinen katedraali, joka kuvastaa katolisen kirkon ja maallisen vallan liittoa keskiajalta eteenpäin. Jo aiemmin mainitsemani Wienin piiritys on saanut muistomerkin. Habsburgien ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tunnukset ovat vahvasti esillä. Kirkkoon on haudattu mm. keisari Freidrich III.

Steohansdomin sisältä löytyy useita goottilaisen kauden merkittäviä veistoksia. Kuuluisimpina kenties Pyhän Katariinan kappelin kastealttari (jossa mm. Beethoven on kastettu), vanha kirkon puualttari (Weiner Neustäder Altar), kirkon rakennusmestarin Anton Pilgramin omakuva ja saarnastuoli.

Stephansdomin pohjoistorniin pääsee hissillä. Näköalapaikalta on komea näkymä Wienin kaupunkiin ja sitä ympyröiviin kukkuloihin.

Aamiaisella keisari Franz Josefin kanssa

Siirtyminen Prahasta Wieniin muutti matkaani melkoisesti. Vietän viikon täällä isäni kanssa, joka saapui kaupunkiin kansainvälistä raamattutieteilijöiden konferenssia varten. Aion itsekin osallistua joihinkin seminaareihin. Merkittävä osa aihepiireistä koskee tavalla tai toisella historiaa ja osasta saattaa olla hyötyä myös gradulleni.

Ollakseni rehellinen, täytyy myöntää, että 8-10 tuntiset kaupunkiturismipäivät alkoivat jo vähän painaa jaloissa. Akateeminen aivojumppa tehnee ihan hyvää, vaikkakin aihepiirit ja kontekstit ovat minulle ehkä hieman vieraita. Mikä ei sekään liene huono asia. Huominen päiväni alkaa seminaarilla, jonka otsikko on Raamattu, sota ja armeija. Mielenkiintoista.

Toinen merkittävä muutos liittyy majoitukseen. Hyvästi hostellit ja juopuneet teinit! Yövyn tämän viikon Hotel de France´ssa, vuonna 1873 rakennetussa uusklassisessa palatsissa, jonka seinät on koristeltu Habsburgien kuvilla. Aamuni alkavat tuhdilla ranskalaisella aamiaisella keisari Franz Josefin ylevän katseen alla. Melkoista luksusta. (Tiedoksi: pappa betalar :) ).

Hotellimme sijaitsee vanhaa keskustaa kiertävällä ympyrätiellä/bulevardilla, joka rakennettiin 1800-luvun puolessa välissä vanhan puolustusmuurin tilalle. Saman ympyrätien varrelta löytyy myös 1800-luvun lopulla rakennetut yliopisto, parlamentti, teatteri ja raatihuone. Muun muassa.

Ensimmäinen mieleyhtymä Wienistä on selkesti Pariisi. Uusklassinen, usein ylilyövä ja nationalistinen arkkitehtooninen tulitus on yhteistä molemmille katolisten imperiumien keskuksille. Tähän mielleyhtymään vaikuttaa varmasti myös se, että kävimme tänään Habsbugien kesäasunnolla Schönnbrunnissä. Se on rakennettu vastineeksi Pariisin Versaillesille. Kuvaavaa on, että alun perin keisari Leobold II olisi halunnut tehdä Schönnbrunista neljä kertaa Versaillesin kokoisen. Toinen yksityiskohta joka jäi mieleen, oli miljoonahuone, joka saa nimensä siitä, että sen rakentaminen maksoi miljoona kultamarkkaa. Keisaritar Maria Theresalla oli kallis maku.

Habsburgien ”talviasunnot”, Wienin keskustassa sijaitseva Hofburg, kuvastaa myös hallitsijasuvun 640-vuotista (!) valtakautta Euroopan ytimessä. Vuosisatojen aikana hallitsijat halusivat jättää hallintokeskukseen oman kädenjälkensä. Ratsastajapatsaita, antiikin tarustoa, rinnastusta Rooman valtakauteen. Kaikkea mitä Pyhän Roomalais-saksalaisen keisarikunnan valtakeskukselta voi odottaa.

Kaiken rikkauden keskellä huomaa ihastuvansa ja ärsyyntyvänsä samaan aikaan. Kenekähän selkänahasta tämäkin patsas on revitty? No, nykyään, Habsbugien aarteet ovat sentään kaiken kansan (no, maksukykyisten turistien) ihaltavissa.

Oma suosikkini tämän päivän kiertoajelun ja kaupunkikävelyn kohteista oli kuitenkin yliopistorakennus, jossa raamattukonferenssi järejestetään. Varsinkin huomioni herätti sisäpiha, jonka valoisa ja vihreä ulkoasu tuntuu sopivan hyvin luentotaukojen viettoon (ja iltaisin konferenssikokkareihin, ainakin tämän illan perusteella :)).

Yilopiston sisäpihaa kiertää avokäytävä, jonka seinillä on vuonna 1356 perustetun yliopiston professoreiden patsaita. Kunniakuja ei ole kuitenkaan valitettavasti ajallisesti kovin edustava. Valtaosa kunnian saaneista professoreista on 1800-luvun lopusta ja kaikki ovat miehiä. Kunniakujalta löytyi myös tuttu naama Prahan vierailulta, Tsekkoslovakian ensimmäinen presidentti T.G.Masaryk.