Freud ja viimeinen (?) Veistäjä

Matkani päättyy sunnuntaina. Tämä jää viimeiseksi blogimerkinnäkseni tältä matkalta – ja mahdollisesti viimeiseksi blogimerkinnäksi tähän blogiin. Työt alkavat maanantaina (6.8) täydellä teholla. En usko, että aikaa ja intoa jokapäiväiseen kirjoittamiseen enää on. Voi toki olla, että merkintöjä tulee tehtyä harvemmin, kerran tai kaksi viikossa. Pitää miettiä jatkoa parin viikon tauon jälkeen.

Sähköisen matkapäiväkirjan kirjoittaminen on ollut useimmiten hauskaa touhua. Välillä se on tuntunut pakkopullalta, rutiinilta päivän päätteeksi. Nyt kuitenkin tuntuu, että blogin pitäminen pito kannatti. Se antoi matkalle tilkkasen syvyyttä. Pisti vähän ajattelemaan näkemäänsä. Ja blogin äärelle voi palata syksyn kiireissä. Muistella.

Ehkä se on antanut lukijoillekin jotakin? Olisikin kiva kuulla blogin ääreen eksyneiltä palautetta. Näin sähköisesti tai kasvotusten.

*

Paluu Wieniin sujui leppoisasti, ilman kommervenkkejä. Yövyimme lentokenttähotellissa, josta isä lähti aamukoneella Saksan kautta Valtoihin.

Ympyrä sulkeutuu. Olen jälleen yksin matkassa ja yötä hostellissa.

Täytyy myöntää, että alan uupua matkustamiseen. Israelin kuumuus ja kosteus, pitkät päivät ja usein melko rauhaton ilmapiiri veivät loppuviikosta voimat.

Lähes kuukauden kestänyt matkustaminen alkaa kuormittaa aisteja. Uusista paikoista ei innostu enää samalla tavalla kuin alkureissusta. Ja koti-ikävä kasvaa päivä päivältä. On aika tulla takaisin kotiin.

***

Matkustamisen filosofia on merkillinen. Matkalla pakenee arjesta. Onnistunut matka pakottaa avaamaan astit näkemään, kokemaan ja oppimaan uutta.

En tiedä, kasvattaako matkustaminen ihmistä tai sivistääkö se todella. Onko matkustaminen vain hetkellistä etäisyyttä tutusta ja jokapäiväisestä? Onko matka vain välivaihe, josta palataan alkupisteeseen? Jaahas. Been there, done that.

Haluaisin uskoa, että matkalla ihminen pystyy näkemään itsestään ja ympäristöstään jotain uutta. Vaihtamaan näkökulmaa. Rytmin vaihdos luo tilaa uusille ajatuksille.

Tämä reissu tuli hyvään väliin. Sain kaipaamaani etäisyyttä työstäni, kaikesta siihen liittyvästä. Aikaa valintojen tekemiseen. Päätin lopullisesti, että omistan vuoden 2008 opiskelulle ja valmistumiselle.

***

Tänään ja huomenna otan mahdollisimman rennosti. Teen, mitä kerkiän ja jaksan. Huomenna olisi tarkoitus käydä museokorttelissa uudemman taiteen äärellä.

Tänään pistäydyin psykoanalyysin isän Sigmund Freudin (1856-1939) vanhassa kotitalossa, joka on myös museo. Museo ei itsessään ollut kovin hääppöinen. Näyttely oli melko sekava, eikä alkuperäistä esineistöä ollut nähtävillä kovinkaan paljoa (vastaanottohuonetta lukuun ottamatta). Valtaosa Freudin jäämistöstä on Lontoossa, johon hän pakeni 1938, kun Itävalta liitettiin Natsi-Saksaan.

Freudin ura ja saavutukset ovat aina kiinnostaneet minua, mutten häpeäkseni ole tutustunut häneen sen kummemmin. Ostinkin museon kirjakaupasta Freud for Beginners -opuksen, joka pyrkii kertomaan Freudin elämäntarinan ja esittelemään miehen keskeisimmät teoriat tiivistetysti ja hauskasti. Hauskasti kuvitetun kirjan lukaisi pariin tuntiin.

Tunnustan avoimesti, että kevyen ”tietokirjallisuuden” lukeminen on yhtä häpeällistä kuin kokoelmalevyjen kuunteleminen. Mutta myönnän uhmakkaasti harrastavani molempia aika ajoin – kun siltä tuntuu :).

Freud for Beginners väittää, että Freudin ja muiden ensimmäisten pyskoanalyytikot ovat vastuussa ihmismielen kolmannesta suuresta vallankumouksesta. Kopernikus romutti maapallo- ja ihmiskeskeisen maailmankuvan, Darwin evoluutio-oppi sitoi ihmisen eläinkuntaan ja luontoon ja Freudin teoriat alitajunnan vaikutuksista ihmismielen toimintaa romutti uskon ihmisen tietoisuuden ja järjen valtaan.

Freudin ajatukset herättivät aikanaan merkittäviä vastarektioita. Ihmismielen sairauksien ja ongelmien selittäminen lapsuuden kokemusten ja seksuaalisuuden kautta ei istunut vallalla olevaan lääketieteeseen, eikä se miellyttänyt konservatiivis-kristillisten piirien ihmiskäsityksiä. Freudia syytettiinkin asioiden liiallisesta seksualisoimisesta. Freudin seuraajista monet, kuten Jung, ottivatkin etäisyyttä Freudin tulkintoihin.

Natseille Freud oli kauhistus. Hänen kirjojaan poltettiin kolmannen valtakunnan kirjarovioissa. Freud oli saanut juutalaisen kasvatuksen ja piti itseään juutalaisena, muttei ollut uskonnollinen. Pikemminkin hän piti uskontoja ihmismielelle haitallisina ilmiöinä.

Freud kuoli Lontoossa pitkäaikaiseen syöpään syyskuussa 1939, eikä hän nähnyt vihaamansa Natsi-Saksan luhistumista. Freudin lapset säästyivät Holokaustilta, mutta siskonsa kuolivat natsien leireillä.

Haifa, Tiberias, Safed, Golan

Kiertoajelulla Pohjois-Israeliin ja kiistellylle Golan kukkuloille huomaa, kuinka pieni maa Israel oikeastaan on. Maan keskiosasta, Tel Avivista, on pohjoisrajalle alle 200 kilometriä matkaa. Jonkun kuulemani vertauksen mukaan Israel on pinta-alataan noin Uudenmaan kokoinen.

Pohjois-Israel eroaa Tel Avivista ja Jerusalemista monin tavoin. Kaupungit ovat pienempiä, ihmisiä on vähemmän ja ilmapiiri tuntuu selkeästi rennommalta. Maaseudulla bussit kulkevat huonosti, mikä näkyy siinä, että varsinkin paikalliset nuoret liftaavat todella paljon. Suurin kaupunki on Haifa, jossa on yksi maan suurimmista yliopistoista. Kaupunki jakautuu rannan vanhan kaupunkiin ja Karmelin vuorelle rakennettuun uuteen kaupunkiin. Kauempana Karmelin vuorella on pieni luostari, josta avautuu näköala koko Pohjois-Israeliin.

Haifasta on noin kolmen vartin ajomatka Kinnesaretin järvelle, jonka liepeillä evankeliumien Jeesus teki ihmeitään. Emme menneet Kalojen ja leipien kirkkoon tai bongailleet muitakaan Raamattu-nähtävyyksi. Söin sentään Tiberiuksessa Apostoli Pietarin kalaa :).

Libanonin rajaa lähestyessä korkeuserot kasvavat nopeasti. Noin puolen tunnin ajomatkan päässä Tiberiukesta pohjoiseen on Safed, juutalaisen mystisismin, Kabbalan kotikaupunki. Vanha Safed on korkealla vuoren päällä, josta avautuu mahtavat näkymät niin Libanoniin kuin eteläänkin päin. On sääli, että maanjäristykset 1700- ja 1800-luvuilla tuhosivat antiikin ja keskiajan synagogat. Nykyiselläänkin kaupunki on ehdottomasti vierailun arvoinen. Vanha kaupunki on tunnettu synagogiensa lisäksi taidekaupoistaa ja ravintoloistaan. Pääsin maistamaan paikallisen kuuluisuuden, jemeniläisen kokin, kasvisipiirasta, joka vei kielen menneessään.

Pohjois-Israelin maantiede ja luonto on monipuolista. Korkeuseroja on paljon. Samoin metsää. Pohjoinen on Israelin vilja-aitta. Maan itsenäisyyden aikana valtaosa pohjoisen soista on kuivatettu vijlelykäyttöön. Viljan lisäksi siellä viljellään mm. appelsiineja ja banaaneja.

Pohjois-Israelin ja Golanin ajellessa tulee mieleen usein Yhdysvaltain keskilänsi: Nebraska, Etelä-Dakota, Wyoming. Vaihtelua on pienellä alueella kuitenkin melko paljon. Sateen vähyyden vuuoksi kastelujärjestelmät ovat alueen tehomaatalouden kannalta äärimmäisen tärkeitä.

Makean veden vähyys on alueelle iso ongelma. Golan kukkulat ja Jordanin joki ovat vedensaannin hyvin tärkeitä. Vesikysymys tekee Golanin palauttamisesta Syyrialle ja Länsi-rannan alueen luovuttamisesta palestinaalaisille vaikean Israelille.

Golanin kukkuloiden päällä huomaa niiden strategisen arvon. Kun katsoo länteen, näkee melkein Välimerelle asti. Kun kääntää päänsä itään, katse kulkeutuu pitkälle Jordaniaan ja Syyriaan. Golanille, niin kuin Gazaan ja Länsirannalle, on rakennettu siirtokuntia Kuuden päivän sodan jälkeen (1967). Siirtokunnat näyttävät ulkoa päin mini-linnoituksilta. Niitä kiertää usein piikkilanka-aita.


Siirtolaiset asettautuvat tunnetusti Israelin poliittisen kartan oikealla siivelle. Hallinnassa olevista kiistellyistä alueista ei haluta luopua, vaan ne halutaan kytkeä tiiviisti osaksi muuta Israelia asuttamalla niitä ja kehittämällä niitä. Alueiden rakentaminen ja viljeleminen luo siirtolaisten silmissä oikeutuksen Kuuden päivän sodassa voitettujen alueiden hallinnalle.

Siirtolaisten pakkosiirto Gazasta pois oli monille israelilaisille raskasta. Vetäytymisen jälkeinen kehitys alueella: siirtolaisten alueelle jättämien kasvihuoneiden tuhoaminen, palestiinalaisten sisällissota ja Hamasin Gazan valloitus, on vienyt monilta uskon rauhan mahdollisuuteen.

Täällä kuulee usein puhetta siitä, kuinka palestiinalaiset eivät osaa hyödyntää nykyään hallussaan olevia alueita, eivätkä oikeasti halua rauhallista rinnkkaiseloa, vaan haluavat vain parempia asemia uutta sotaan Israelia vastaan. Usein kuulee myös sanottavan, että valtaosa israelilaisista olisi valmis palauttamaan kaikki vuonna 1967 vallatut alueet vaikka heti, jos se oikeasti johtaisi rauhaan. Mutta luottamusta tähän ei Gazan esimerkin jälkeen ole.

Toisaalta luottamus myös omiin poliitikkoihin ja armeijaan on romahtanut Libanon toisen sodan jälkeen. Maa tuntuu olevan jollain tapaa tuuliajolla. Useampi nuori, jonka kanssa olen vierailuni aikana keskustellut, miettii tosissaan muuttamista ulkomaille. Ajatus siitä, että voi koska tahansa joutua eturintamalle sotimaan, painaa mielessä.

Sotaintoilijoihin tai äärinationalisteihin en ole täällä törmännyt, mutta kovettuneisiin asenteisiin ja pessimismiin kylläkin. Rauhaa halutaan yli kaiken, mutta se koetaan kaukaisena unelmana. ”Rauha on mahdollinen seuraavan sukupolven aikana, mutten usko että minun”, arvioi yksi Libanonin sodan veteraani.

Israelilaiset ja palestiinalaiset ovat umpikujassa. Israel ei tue palestiinalaisalueiden itsenäistymistä, ennen kuin palestiinalaiset luopuvat väkivallasta ja tunnustavat Israelin. Palestiinalaiset eivät lopeta taistelua, ennen kuin miehitys päättyy.

***

Tämä (ylipitkä) blogimerkintäni on viimeinen Israelista. Huomenna lennän takaisin Wieniin, josta matkaan Suomeen sunnuntaiaamuna.

Pyhä Jerusalem

Mitä sanoa kaupungista, joka on kolmen uskonnon keskus? Kaupungista, joka on vuosituhansia vanha. Kaupungista, josta on sodittu loputtomasti.

Minulle Jerusalem ei ollut uskonnollinen kokemus. Kun kävelin Jaffan portista vanhaan Jerusalemiin en etsinyt Via Dolorosaa tai Golgataa, Herodeksen temppeliä. Olin enemmänkin kiinnostunut siitä, miltä jaettu kaupunki näyttää. Miten juutalaiset, kristityt ja muslimit elävät rinnakkain? Miten historian kerrokset näkyvät tänä päivänä?

Vanha kaupunki ollut vuosisatoja jaettuna neljään osaan: amenialaiseen, juutalaiseen, kristittyyn ja muslimien asuttamaan. Kaupunginosien rajat ovat selvät. Kun siirtyy kristityltä puolelta juutalaiselle kieli vaihtuu ympärillä välittömästi arabiasta hepreaan. Turistit kiertävät kaupunginosien välillä, mutta natiivit eivät juurikaan. Ortodoksijuutalaisia on turha etsiä kristittyjen tai muslimien kaduilta. Segregaatiolla pyrittäneen konfliktien välttämiseen. Mutta sillä on varmasti joillekin myös hengellinen syy.

Kristittyjen kirkkoja on Suleiman Suuren rakennuttamien vanhan kaupungin muurien sisällä kymmenisen kappaletta. Ne ovat pääosin ortodoksikirkkoja. Tutustuin niistä tiettävästi vanhimpaan Ylösnousemuksen katedraaliin (Church of the Holy Sepulchre, kreik. Ναός της Αναστάσεως). Nykyinen kirkko on rakennettu ristiretkien aikana 1100-luvulla. Fransiskaanimunkit remontoivat kirkkoa merkittävästi 1500-luvun lopussa. Paikalla on ollut kristittyjen kirkko 300-luvulta asti ja sen ollut merkittävä pyhiinvaelluskohde siitä saakka.

Tulehtunut poliittinen tilanne ja viime kesän sota Libanonin kanssa on vähentänyt turismia merkittävästi. Pyhiinvaeltajia, seurakuntanuoria ja meitä perusturisteja kiersi paikalla melko vähän – ajatellen, että eletään lomasesongin huippua.

Roomalaisten tuhoaman juutalaisten temppelin raunioilla on suuri uskonnollinen merkitys niin juutalaisille kuin muslimeillekin. Ns. Itkumuuri on ainoa temppelin osa, jonka on säilynyt. Se on juutalaisten pyhin paikka, jonne tullaan suremaan temppelin ja vanhan Jerusalemin tuhoa ja diasporan alkua sekä rukoilemaan messiaan tuloa. Seinä on täynnä pieniä paperimyttyjä, joihin on kirjoitettu rukouksia.

Itkumuuri on myös suosittu bar mitsva- rituaalien järjestämispaikka. 13-vuotias poika tuodaan kunniaseurueessa muurin luo ja hän kiertää alueen laulun ja iloisten huutojen säestämänä (miesten puolella, naiset hurraavat miehuuteen siirtyvälle pojalle naisten puolelta). Lopuksi poika ottaa Tooran esiin ja lukee siitä tiettyjä osioita.

Muslimit ovat rakentaneet temppelin jäännösten päälle Kalliomoskeijan ja Al-Aqsan moskeijan 600-luvun lopussa. Kalliomoskeija on rakennettu vanhan juutalaistemppelin pyhimmän osan kohdalle, jossa pidettiin liiton arkkia. Temppeli rakennettiin paikalle, jossa uskottiin, että jumala testasi Abrahamin uskollisuutta ja pyysi tätä uhraamaan poikansa Iisakin. Muslimit puolestaan uskovat, että Muhammed otettiin samalla paikalla suoraan taivaiseen. Ristiretkeläiset muunsivat moskeijat kirkoiksi vallattuaan Jerusalemin. Ne palautettiin moskeijoiksi ristiretkivaltion tuhouduttua.

Pyhien paikkojen läheinen sijainti ei ole ollut ongelmatonta, eikä se ole sitä tänäkään päivänä. Kalliomoskeijaan ja itkumuurille kuljetaan eri paikoista ja niiden hallinta on visusti uskonnollisten yhteisöjen käsissä. Kalliomoskeijan sisäänkäynti oli tänään visusti lukossa, eikä turisteilla ollut paikalle mitään asiaa.

Temppelivuori on poliittisesti hyvin latautunut. Juutalaiset eivät saa mennä katsomaan moskeijoita ilman muslimisaattajaa, joka huolehtii siitä, ettei juutalainen rukoile muslimien pyhällä maalla. Ortodoksijuutalaiset puolestaan eivät suostu menemään temppelivuoren päälle, koska se rikkoisi Talmudin puhtaussäädöksiä.

Jotkut juutalaiset haaveilevat uuden temppelin rakentamisesta paikalle. Vähemmistössä olevat temppeli-intoilijat ovat saaneet muslimit suhtautumaan kaikkiin alueella tapahtuviin arkageologisiin kaivauksiin hyvin kriittisesti.

Jännittynyt tilanne on aistittavissa. Vanhan kaupungin juutalaiskorttelissa ja itkumuurin läheisyydessä on paljon aseistettuja sotilaita ja poliiseja. Joillakin turistiryhmillä on mukanaan omat aseistetut vartijat.

Katukuvassa näkyvien aseiden määrää lisää se, että armeijasta palvelusvapaalla olevilla sotilailla on usein rynnäkkökiväärit mukanaan – vaikka he olisivat siviilivaatteissa. Milloin olet viimeksi nähnyt kolmen nuoren naisen istuvan iltaa kahvilassa M16-rynnäkkökiväärit olallaan?

Yksi päivä ei millään riitä Jerusalemin tutkimiseen. Pitää palata takaisin paremmalla ajalla.

Tel Aviv

Lento Israeliin sujui ilman kommervenkkejä. Maahantulokeskustelu passintarkastajan kanssa päättyi lyhyeen, kun kerroin vierailevani siskoni luona, joka asuu Israelissa ja on maan kansalainen. En siis päässyt pahamaineiselle ”kakkoskierrokselle”, jossa käydään läpi matkatavarat ja kysellään samoja kysymyksiä neljällä eri tavalla. Hiostetaan.

Tel Aviv on ensimmäinen modernin Israelin kaupungeista. Itselleni tuli siitä aluksi mieleen Floridan Miami. Isoja moottoriteitä. Palmuja. Pilvenpiirtäjiä. Kuumuus ja kosteus. Mutta kuva muuttuu nopeasti kun huomaa arkkitehtuurin, joka on lähempänä Egyptiä kuin Floridaa. Tel Aviv on sekoitus Lähi-itää ja ”länttä”.

Siskoni asuu kahden kämppiksen kanssa Givatayimissä, joka on yksi Tel Avivin lähiöistä. Keskustaan kävelee puolesta tunnista kolmeen varttiin. Merenrantaan ehkä tunnin. Paikalliset liikkuvat kaupungissa omien autojen ja skoottereiden lisäksi busseilla. Bussijärjestelmä on kattava ja keskeisin julkisen liikenteen muoto Israelissa.

Bussissa istuessa saa jonkinlaisen kuvan israelilaisesta yhteiskunnasta. Teinejä muotivaatteissa. Eläkeläismummoja. Pukumiehiä ja -naisia työmatkalla. Ortodoksijuutalaisia tummissa kokopuvuissa ja pitkissä peittävissä hameissa (lämpöasteita +37C). Filippiiniläisnaisia.

Bussissa huomaa selkeästi, että Israel on siirtolaisten maa. Modernia hepreaa puhutaan venäläisittäin, arabialaisittain, saksalaisittain, englantilaisittain, amerikkalaisittain, etiopialaisittain. Kieli sitoo eri maista, eri taustoista ja eri kulttuuripiireistä saapuneet israelilaiset yhteen. Identiteetti ei voi nivoutua etnisyyden ympärille. Eikä se välttämättä voi muodostua uskonnonkaan ympärille. Ortodoksijuutalaisten ja maallistuneiden juutalaisten välillä on suuri ero. Uskonnon rooli mm. politiikassa on jatkuva kuuma peruna israelilaisessa yhteiskunnassa.

Eurooppalaisperäiset juutalaiset (Askenazi) ja muslimimaista Israelin itsenäistymisen jälkeen karkotetut Lähi-idän juutalaiset (Sefardi) eivät ole aina tulleet toimeen kovin hyvin keskenään. Eurooppalaisperäisillä on ollut maan lyhyen historian aikana enemmän vaikutusvaltaa, mutta tilanne on ilmeisesti muuttunut tasa-arvoisempaan suuntaan. Tällä hetkellä heikoin sosiaalinen asema on käsittääkseni Etiopiasta muuttaneilla juutalaisilla.

Iltakävely Tel Avivin eteläpuoleisessa Jaffassa avaa silmät maan monikerrostuneelle historialle. Jaffan vanhassa kaupungissa on kirkkoja, moskeija, synagogia. Merenrannalla liehuvat Israelin liput. Rantabulevardilta löytyy museo, joka juhlistaa Jaffan valloitusta vuoden 1948 sodassa. Minareetista kuuluu nauhoitettu arabiankielinen kutsu iltarukoukseen: Allah Akbar. Kristityt turistit kiertävät kirkkoja ja digikamerat räiskyvät. Rannalla on muistolaatta, joka kertoo paikalla sijainneesta ristiretkiritarien linnoituksesta. Merenrantaravintolat ovat täyttä paikallisia pariskuntia ja perheitä juhlistamassa sapatin päättymistä.

Kesäpalatsien aatelia: Belvedere

1600-luvulla aatelisto alkoi rakentaa ympäri Eurooppaa näyttäviä kesäasuntoja pääkaupunkien läheisyyteen.Talviasunnot pyrittiin rakentamaan mahdollisimman lähelle hovia ja kesäasunnot sijoitettiin hieman kauemmaksi keskustasta tai ne rakennettiin vanhojen sukutilojen yhteyteen. Tärkeintä oli, että järjestettäviin kutsuihin saatiin mahdollisimman arvovaltainen edustus.

Wienin kuuluisin kesäasunto, tai pikemminkin kesäpalatsi, on luonnollisesti Habsburgien rakennuttama Schönbrunn. Hyvänä kakkosena tulee Belvedere, jonka rakennutti menestyksellisesti turkkilaisia vastaan taistellut prinssi Eugene. Savoyn sukunimeä kantanut prinssi oli kotoisin Ranskasta. Huhun mukaan hän oli aurinkokuningas Ludwig XIV:n avioton poika. Aurinkokuningas ei huolinut prinssiä Ranskan armeijaan, koska tämä oli lyhyt – ja jälkipolville jäänien aikalaiskuvauksien mukaan – ruma.

Turkkilaisten piirittämään Wieniin vuonna 1683 saapunut Eugene sai keisari Leopold II:lta heti mahdollisuuden ja osoittautui heti lahjaaksi sotilaaksi ja strategiksi. Turkkilaisten tappion jälkeen Eugene palkittiin avokätisesti ja hän sai pysyvän viran Habsburgien hovista. Savoyn prinssi pisti tulonsa poikimaan ja rakennutti 1710-luvulla eteläiseen Wieniin Belvederen kesäpalatsin.

Alkuperäinen Belvedere ei (nykyään alempi Belvedere) oli prinssin mielestä liian pieni ja hän rakennutti nopeasti uuden suuremman palatsin, vanhaa palatsia vastapäätä. Palatsien väliin tuli näyttävä ajan geometristen oppien mukaan suunniteltu puutarha patsaineen ja suihkulähteineen.

Belvederen erikoisuutena ovat näyttävät naissfinksipatsaat, joita on ympäri puutarhaa ja uudempaa palatsia. Patsasvalikoima vähän ihemteyttä, sillä prinssi Eugene ei tiettävästi ollut kiinnostunut naisista – tai ainakaan avioitumisesta. Belvederen peri vanhaksi pojaksi jääneen Eugenen sisarentyttö, joka myi palatsikokonaisuuden (ilmeisesti pilkkahintaan) Habsburgeille. Tämän jälkeen palatsikokonaisuus on toiminut armeijan barkkeina, Habsburgien asumuksena ja taidekokoelmien säilömis- ja esittelypaikkana. Nykyään Belvederen palatseissa on esillä itävaltalaisen taiteen aarteita 1600-luvulta 1900-luvulle.

*

Matkustan illalla Wienistä Tel Aviviin siskolle kylään. Tarkoituksena olisi tutustua Tel Avivin lisäksi Jerusalemiin, Haifaan ja Tiberiukseen.

Israelista tulee varmasti aika erilainen matkustuskokemus kuin Puolasta, Tsekistä tai Itävallasta.

En ole osannut itse huolehtia turvallisuustilanteesta. Mutta jännittynyt tilanne tulee näkymään lentokentällä tiukkoina turvallisuustoimina ja maahantulijoiden haastatteluina. Ja ainakin Jerusalemissa on totuteltava aseistettujen sotilaiden jatkuvaan läsnäoloon. Totuin siihen aikoinaan Egyptissä aika nopeasti, joten eiköhän siihen totu Israelissakin.

Habsburgien aarteet

Kun dynastialla on 640 vuotta aikaa kerätä aarteita holveihinsa, niitä riittää. Tutustuin tänään Habsburgien taidekokoelmiin taidehistoriallisessa museossa, heidän asumuksiinsa ja pöytähopeisiin Hofburgin linnassa. Näin myös dynastian aarteet, kruunut, kuurnajaisvaatteet ja -varusteet, -miekat ja pyhäinjäännökset.

Wienin taidemuseon kokoelmat ulottuvat antiikista 1900-luvulle. Varasin museolle kaksi tuntia, enkä päässyt italialaisia taidemestareita pidemmälle. Koko museosta näin alle puolet. No, onneksi minulla on pari päivää Wienissä vielä Israelin keikan jälkeen, jos haluan palata museon.

Antiikin Egyptin, Kreikan ja Rooman kokoelmat olivat mielenkiintoisia. Olen tutustunut samantyyppiseen aineistoon aiemmin vain Luxorissa, Pariisin Louvressa ja Lontoon British Museumissa.

Antiikin kreikan näyttelyssä oli esillä useita hellenistisen kauden veistoksia, jossa yhdistyvät egyptiläiset, persialaiset ja Lähi-idän tyylisuunnat ja teemat. Rooman ajan näyttelyssä oli mm. mielenkiintoisia kasvoveistoksia, koruja sekä myöhäisantiikin ajan kristillisiä esineitä.

Taidemuseon yläkerran maalaukset on jaoteltu maittain. Habsburgit keräsivät eurooppalaista laajasti eri vuosisadoilta. Raamatulliset teemat ovat keskeisiä etenkin 1500-1700-lukujen taiteelle. Habsburgien kokoelmissa nousevat esiin etenkin katoliset taiteilijat ja teemat. Italialaisen taiteen kokoelmissa näkyy vahva vastauskonpuhdistuksen ja uskonsotien vaikutus. Useat maalaukset käsittelevät hyvien ja pahojen voimien taistelua. Mieleen jäivät etenkin enkelien lankeemusta ja tuhlaajapojan paluuta kuvaavat teokset.

Hofburgin linna, Habsburgien valtakeskus 640-vuoden ajan, on yksi suuri museokompleksi. Keisarillisiin asumuksiin voi tutustua museossa, joka pitää sisällään asumusten lisäksi Habsburgien hovin ruokailuesineistökokoelman ja keisari Franz Josefin vaimon, keisarinna Elisabeth II:sen, ”Sissin” museon.

Myönnän avoimesti, että en juurikaan innostu koriste-esineistöstä, vaikka se olisi kuinka kuninkaallista ja kallista. Mielenkiinnon herätti kuitenkin Pyhän saksalais-roomalaisen hajoamisen jälkeen (Napoleonin tekosia) teetetty jälkiruoka-astiasto, joka ylistää Habsburgien suvun historiaa. Politiikkaa jälkiruoka-astiastossa? Kaikki on mahdollista :).

Sissi-museo kertoo missiokseen ”Sissi-myytin” purkamisen. Myytin, jotka luotiin Sissin traagisen kuoleman jälkeen. Myytin, joka vahvistui 1950-luvun elokuvatrilogian myötä.

En ehkä ollut täysin kohderyhmää, koska Sissi-myytti ja Sissi ovat minulle yhtä lailla tuntemattomia. ”Vapaan sielun” alistaminen vallan, vastuun, hierarkioiden ja traditioiden maailmaan on kieltämättä mielenkiintoinen tarina. Sissin etäisyys lapsiinsa, hänen ainoan poikansa itsemurha ja keisarinnan suru, vieraantuminen ja uppoutuminen unelmien maailman koskettaa museokävijää. Poikansa kuoleman jälkeen Sissin pukeutui mustaan, jätti velvollisuutensa. Masentui, synkistyi. Ja lopulta hänet murhattiin traagisesti (italialaisen anarkistin toimesta).

Habsburgien aarrekokoelman mielenkiintoisin osa oli Pyhän saksalais-roomalaisen imperiumin kruunajaisesineistö: kruunu, risti ja miekka. Esineistössä kiteytyy pyrkimys yhdistää Jeesuksen kärsimys ja voitto kuolemasta maallisen vallan oikeutukseen. Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan ristin sisälle säilötyt ”aidot” Golgatan ristin pala ja Jeesuksen rintakehän puhkoneen roomalaissotilaan keihäänkärki tuovat jumalallisen siunauksen imperiumin hallitsijoille.

Raamattu historiallisena lähteenä

Raamattutieteilijöiden konferenssi näytti itsestään tänään uusia puolia. Parjasin eilen nykyteologiaa kantaaottavuuden pelkäämisestä ja ihmisen vajavaisen ymmärryksen taakse piiloutumisesta. En vedä väitettäni takaisin, mutta nostan esiin eksegetiikan kiinnostavamman puolen, kriittisen tekstianalyysin. Tai pikemminkin, erotan tekstien tutkimisen ja teologisten väittämien esittämisen toisistaan – niin kuin konferenssiin osallistuvat tuntuvat mielellään tekevän.

Esimerkkinä tästä voin mainita Helsingin yliopiston teologian professorin Heikki Räisänen iltapäivän esitelmän Jeesuksen suhteesta helvettiin. Räisänen kävi rauhassa läpi juutalaisten tekstien ja kristillisten tekstien helvettikäsityksiä ja esitti johtopäätöksenä, että on todennäköistä, että lähteiden valossa Jeesuksen mielestä helvetti ei ole vain elämän loppu, vaan myös se on myös aktiivisen kärsimyksen paikka – ikuinen rangaistus synnistä.

Räisänen lopetti kuitenkin esityksensä lauseeseen: ”Mutta on toinen kysymys, mitä vastuullisen teologian tulisi tästä asiasta sanoa.” Eli nykyteologia voi halutessaan häivyttää helvetin kristinuskosta ja kirkko voi lopettaa ihmisten pelottelun ikuisella kärsimyksellä (kuten pastori Kylliäinen on esittänyt). Mutta lähteiden valossa historiallinen Jeesus uskoi helvettiin.

1800-luvun alusta lähtien teologian rinnalle on kehittynyt kriittinen raamatuntutkimus on alkanut lähestyä pyhiä tekstejä kuin mitä tahansa ajassa ja paikassa luotuja lähteitä. Raamattu ei ole jumalan ilmoitus, vaan sen eri kirjoilla on kirjoittajansa – usein useita kirjoittajia.

Raamatun tekstien kriittinen historiallinen ja kielitieteellinen analyysi onkin sukua historialle. Lähteiden ajoituksen ja autenttisuuden arviointi on keskeistä. Lähteen tuottajan motiivien, ilmaisutapojen ja viestin kriittinen analyysi tuottaa tulkintoja, jotka asetetaan tieteellisen yhteisön arvioitavaksi.

Toki, lähdemateriaali on hengellistä ja aihepiirit ovat rajattuja (Israelin historia, Jeesuksen elämä jne). Ja on selvää, että monet raamattutieteilijät uskovat olemassa oleviin teologisiin rakennelmiin. Tämä luokin tieteenalan sisälle selkeän jännitteen.

Aamupäivällä yksi esitelmän pitäjä totesikin välihuomautuksena uskovansa hengellisistä syistä tiettyyn tekstitulkintaan. Näin hän myönsi kuulijoille, että tekstin tulkinnalla on hänelle kaksi tasoa: tieteellisen tulkinnan taso ja hengellisen, henkilökohtaisen, uskoon perustuvan tulkinnan taso. Voi oikeutetusti kysyä, ovatko tällaisissa olosuhteissa tehdyt väittämät tieteellisesti valideja. Jos jotkut tiet ja tulkinnat ovat tabuja, eikö tieteenala päädy silloin vääjäämättä vahvistamaan olemassaolevia teologisia rakennelmia.

Mutta kuin härnätekseni kysynkin, että onko tässä mitään eroa historiatieteeseen tai yhteiskuntatieteisiin. Eikö maallistuneinkin, objektiivisin ja epäpoliittisin tutkija preferoi tiettyjä tulkintoja arvomaailmansa perusteella? Eikö meille ole opetettu, että itseään ei voi sammuttaa, vaan omalle puolueellisuutensa pitää tuoda avoimesti esiin?

*

Huomenna palaan raamattutieteen tarkkailijasta turistiksi. Tarkoitus olisi tutustua Habsburgien mittavaan taidekokoelmaan ja hoviaarteisiin.