Kotimme Auschwitz

”Välillä luulin tukehtuvani janoon. Avasin silloin hajonneet huuleni, uneksin mukillisesta kylmää kahvia ja tuijottelin tylsästi avoimesta ovesta näkyvää tyhjää taivasta. Tuntui, että ukonilma teki tuloaan. Parakkien kattojen päällä lepäsi nokinen poltetuista ruumiista peräisin oleva savu.”

Ukrainalais-puolalaisen Tadeusz Borowskin omakohtaisiin keskitysleirikokemuksiin pohjautuva Kotimme Auchwitz on ahdistava lukukokemeus. Auschwitzin arkea kaunistelematta kuvaava Borowski on halunnut jättää jälkipolville muiston leiristä, joka tuhosi ihmisiä ja ihmisyyttä järjestelmällisesti ja armottomasti.

Kotimme Auschwitz on lohduton ja synkkä. Leirillä ei ole sankareita, on vain kuolleita, kuolemaa odottavia ja kiillotettuihin SS-uniformuihin sonnistautuneita muhaajia.

Leiriin päätyneillä on vain yksi tavoite: elämä. Pisimpään kaasukammiota vältelleet ovat joutuneet tekemään kompromisseja ihmisyytensä kanssa. Heistä on tullut osa tuhokoneistoa: he rakentavat parakit, rautatieväylät, kaasukammiot ja kremotoriot. Leirin vankieliitti, ”erityiskommandot”, purkavat rahtivaunuihin pakatut juutalaiset, lajittelevat heidän tavaransa ja ohjaavat heidät kaasukammioihin, tyhjentävät kaasukammiot, polttavat ruumiit.

Erityiskommandoksi pääseminen on selivyitymisen kannalta hyvä asia: ympäri Eurooppaa Auchwitziin rahdatut ovat tuoneet mukanaan omaisuutensa ja ruokaa. Natsivaltio ottaa omaisuuden, mutta erityiskommandot saavat ruoan. Ruoka ja juoma pitävät hengissä ja antavat mahdollisuuden selvitä kaasukammiosta (johon heikot ja sairaat päätyvät). Ruoalla voi käydä leirissä kauppaa.

Borowskille syyllisyyden teema on keskeinen. Miksi vangit alistuvat asemaansa? Miksi he osallistuvat toistensa tuhoamiseen? Mikseivät he nouse kapinaa? Mikseivät he kerro kaasukammioon marssitettaville, että he ovat menossa kohti kuolemaa, eikä suihkua? Onko se, että SS murskaa kaiken vastarinnan riittävä peruste sille, ettei taistele vastaan?

”Kyllä minäkin olen joskus halunnut tappaa yhden jos toisenkin, vain purkaakseni jatkuvasta pokkuroinnista, kuolleiden ja hakattujen katselemisesta ja leiriä kohtaan tunnetusta pelosta aiheutuvia patoutumia. Pelkäänpä vain, että joudumme elämään tuon kompleksin kanssa. En tiedä, jäämmekö henkiin, mutta toivon, että pystyisimme vielä joskus tulevaisuudessa kutsumaan asioita niiden oikeilla nimillä, niin kuin rohkeat ihmiset tekevät.”

Kotimme Auschwitz on täynnä yksityiskohtaisia kuvauksia julmuuksista. Niitä on hyvin vaikea lukea. Kirja on välillä pakko asettaa alas. Tuhoamisleirin arki tuntuu täysin käsittämättömältä ihmiskokeelta. Rajattomalta pahuudelta, jonka pelkkä olemassaolo tuntuu yli-inhimilliseltä; jostain muusta maailmasta.

”SS-miehistä ei enää näkynyt se, että he olivat palanneet aiemmin kanssamme työkomennukselta. He olivat ehtineet jo syödä ja pukeutua uusiin vastaprässättyihin univormuihin, ja olivatpa he ehtineet ottaa jopa manikyyrinkin. Kun he puristivat kiväärinperiä, saattoi nähdä kuinka veri punersi tasaiseksi ajellut kynnenaluset.

He olivat todennäköisesti kohta lähdössä kaupunkiin viettämään vapaa-aikaa tyttöjen kanssa. He tekivät kivääreillä joitakin harjoitusliikkeitä, tukivat kiväärinperät lantioitaan vasten ja työnsivät niiden piiput kiinni venäläisten paljaaksi ajeltuihin niskoihin.

- Achtung bereit, Feuer. Huomio, valmista, tulta, sanoi kommendantti ääntään korottamatta.

Kiväärit loksahtelivat ja sotilaat hyppäsivät nopeasti askeleen taaksepäin, jotteivät venäläisten hajonneiden päiden sisälmykset olisi levineet heidän päälleen. Venäläiset horjuivat ja putosivat raskaiden säkkien tavoin kivtylle tielle, värjäten ne verellään ja aivoista valuvilla nesteillä.”

***

Borowski selvisi Auschwitzistä. Hänet siirrettiin elokuussa 1944 Dautmergenin keskitysleirille ja myöhemmin vuoden 1945 alussa Dachau-Allachiin. Amerikkalaiset vapauttivat Dachaun keskitysleirin huhti-toukokuun vaihteessa. Borowski palasi Puolaan Saksasta vuonna 1946 ja meni naimisiin. Hän sai neljä lasta.

Usko ihmiseen ei ilmeisesti koskaan täysin palannut. Auschwitz ei päästänyt otteestaan. Borowski tappoi itsensä vuonna 1951. Hän oli yrittänyt itsemurhaa kahdesti aiemmin.