Poliittinen antisemitismi - modernisaation tuote?

Voiko antisemitismiä selittää rakenteellisilla syillä? Oliko poliittinen antisemitismi modernisaation tuote? Tämä on kysymys joka tulee mieleen, kun lukee Haumannin A History of East European Jewsin loppulukua.

Haumannin mukaan antisemitismi kasvoi poliittisena ilmiönä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskuntamurroksen olosuhteissa. Juutalaisvastaisuuteen kanavoitui merkittävä osa turhautumisesta, jonka teollistuminen ja kaupungistuminen ja argaarisen elämänravan mureneminen aiheutti. Juutalaiset eivät olleet enää välittäjiä maaseutu- ja kaupunkitalouden välillä, vaan kilpailijoita kapitalistisilla markkinoilla.

Joidenkin juutalaisten menestyminen rakennemurrostaloudessa esimerkiksi kauppiaina, pankkireina tai koulutettuina juristeina ja lääkäreinä tulkittiin antisemitistien puheissa merkkinä juutalaisten moraalittomuudesta ja ahneudesta. Toisaalta köyhät, kouluttamattomat ja valtaväestöstä erillään elävät juutalaisista kuvattiin usein loisina ja takapajuisina yhteiskunnan kehityksen estäjinä.

Nationalismin nousu tuki juutalaisvastaisen ilmapiirin kehittymistä - etenkin Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Turkin vallan alle jääneissä itäeuroopalaisissa kansoissa. Kansallinen herääminen kovensi asenteita vähemmistöjä kohtaan. Rodulliselle, kielelliselle ja kulttuuriselle yhdenmukaisuudelle annettiin suuri painoarvo, eikä monikulttuuriselle yhteiskuntamallille löytynyt tukea kuin sosialistisista liikkeistä. Tämä näykyikin juutalaisten aktiivisuutena työväenliikkeessä. (Mistä myöhemmin lisää...)

Puolan, Tsekkoslovakian, Uhkarin, Jugoslavian, Romanian ja Bulgarian kansallinen herääminen ja itsenäistyminen asetti juutalaiset puun ja kuoren väliin. Valtaväestön hyväksyntä edellytti usein assimiloitumista ja omasta kulttuurista luopumista.

Valtaväestöön assimiloituneet juutalaiset saattoivat suhtautua hyvinkin vihamielisesti perinteisistä tavoista ja pukeutumistavasta kiinni pitäviin juutalaisiin. "Vanhoillinen" juutalainen nähtiin valtaväestön normeihin sopeutuvien "modernien" juutalaisten ja valtaväestön rauhallisen yhteiselon vihollisena. Monet assimiloituneet juutalaiset kokivat syvän identiteettikriisin, joka saattoi johtaa itseinhoon ja suoranaiseen antisemitsimiin.

Haumann lainaa Franz Kafkan kirjettä [Briefe an Milena] :

"Joskus haluaisin työntää heidät vaatekaapin komeroon, vain siksi, että he ovat juutalaisia (itseni mukaanlukien) ja sitten odottaa hetki ja avata komeroa vähän ja katsoa ovatko he tukehtuneet ja jos eivät, niin sulkea komeron ovi uudelleen ja jatkaa kunnes työ on tehty." (suomennus kirjoittajan).

Haumann väittää - mielestäni melko rohkeasti - että itäeurooppalaisen juutalaisuuden sisäinen kriisi ja juutalaisuutta vastaan hyökännyt antisemitsimi kumpuaa valistusideologiasta:

"Valistusajattelijat halusivat emansipoida ihmiskunnan, vapauttaa sen - Kantin mukaan itseaiheutetusta - älyllisestä epäkypsyydestä. Se, joka ei vastannut vapautetun ihmisen ihannetta, oli "parannettava" tai koulutettava. Hänen oikeutensa olivat vähäisemmät/pienemmät [kuin vapautettujen] ennen kuin tämä tavoite oli saavutettu." (Haumann 2002, 247, suom. kirjoittajan)

Toiko valistus eurooppalaiseen kulttuuripiiriin "älyllisen vapauden" lisäksi myös yhdenmukaisuuden vaatimuksen ja kulttuurisen suvaitsemattomuuden? Oliko esimoderni, keskiaikainen yhteiskunta kuitenkin sallivampi kuin 1800-lukulainen kansallisvaltio?

Mutta toiko valistus ja sitä seurannut nationalismi ja kansallisvaltioajattelu oikeasti mitään uutta Euroopan antisemitistiseen perinteeseen? Samaa vihaa uudessa paketissa?